Olen pohtinut tätä kysymystä viime aikoina olosuhteiden pakosta. Olen joutunut esittämään itselleni sen kysymyksen, miksi minä petin? Mikä sai ajettua minut siihen tilaan, että hakeudun toisten naisten seuraan.
Voisin helposti sanoa että se on siitä kiinni että minua on lytätty ja vähätelty. Minun mielipiteeni, ajatukseni, toiveeni on tyrmätty, nykyisessä suhteessani. Voisin sanoa niin, minulla olisi siihen oikeus. Mutta ei asia loppujen lopuksi ole niin. Olen antanut itselleni tehtävän niin, olen antanut sen mahdollisuuden että minut voidaan lytätä.
Onko se että mies ajetaan nurkkaan, vähätellään ja viedään määräämisvalta, riittääkö se viemään miehen vieraisiin? Onko se loppujen lopuksi vain pakenemista todellisuudesta, onko se edes pienessä määrin sallittua?
Vai onko se geeneissä mukana tulevaa? Vanhempani leikkivät samaa leikkiä aikansa kunnes päätyivät melkoisen rumaan eroon. En haluaisi samaa, mutta voinko enää välttää tuota kohtaloa? Olen pettänyt ja sitä ei tekemättömäksi saa. Saan tuota kantaa ikuisesti ja syy on minun omani.
Kuinka suoriutua eteenpäin, jatkaakko tuota suhdetta joka on pettämisellä häväisty. Saako siihen koskaan sellaista eloa että, se olisi molemmille hyvää ja onnellista elämää, onko minusta siihen? Sanotaan että ei se vaihtamalla parane, mutta entäs jos se paranee? Voisiko rasitteeton puhtaalta pöydältä, tasa-arvoisesta kunnioituksesta alkava suhde olla kuitenkin se lääke joka saisi minut elämään. Minä haluaisin elää uskollisena hyvässä parisuhteessa missä ei rajoiteta kummankaan ajatuksia ja olemusta. ”Jos saat elää vapaudessa, et osaa kaivata sitä.”