Elämä ja elokuvat

Kävin kattoos millasii kuvii Madame Delpy oli saanu filmille.

Jos mun elämä olis hollywoodleffa ni tää ois se kohta ku päähenkilö kulkee töihi ja kotii ja töihi ja kotii ja vuadeajat vaihtuu taustalla, musiikki on surumiälistä ja hitaampualista eikä vuarosanoja kuulu jos jossai kaupa kassalla tj vaiks vaihettaski pari sanaa. Ja sit ku kiinnitetää huamioo johoki yksityskohtaa – aika hidastuu, musiikki muuttuu ja on taas keskusteluu – ni sit tiätää et nyt tapahtuu joku romantilline käänne parempaa ja onnellisempaa loppuu kohti.

Jos mun elämä olis kotimane kuva ni tää ois sellast ryyppäämist ja ankeutta ja koko aika oottas sydä syrjällää et saaks toi päähenkilö viä lisää turpaasa – ja kyl se saiski – enne ku päästää siihe valosampaa ja kohottavampaa loppuu mikä antaa ymmärtää et toivoo ois viä kuiteski. Ehkä.

Mut oikeesti elämä eijo leffaa – ja jos se oiski, ni se ois tollasta ikääku eurooppalasta taidekuvaa. Ei, mä en kauheesti tykänny tost 2 päivää Pariisissa -kuvast, ne väet ei ollu must kukaa kauhee sympaattisii. Toiste elämä on viä tylsempää ku toiste ja häpiendii on aika turha oottaa livenä, arki on arkee eikä se oo mitekää itsestää selvää et meistä jokase elämää kuuluis romantiikkaa, puhumattakaa et seikkaluu tai jännitystä. Mut jos mä meen leffaa mä en välttis haluis kattoo sitä riitelyy ja tulla masikses ulos teatterista. Mut tulipa käytyy, ja on se niiki et tota viä ihmiset käy kattoos mut jos mun elämä olis leffaa ni näi huanoo kuvaa mä en viittis kattoo alkuu pitemmälle eikä takuusti kukaa muukaa.

Kirjoitettaessa soi The Kinks: Celluloid Heroes