Pelko

Mä olin ehtiny unohtaa. Mä olin oikeesti unohtanu mite pettävä muisti on ja mitä se tarkottaa joillei et on piikle. Mä elin useemma vuade nii onnellisena etten nähny tai en vaa välittäny (enkä mä enää tiä kumpaa enempi ja vituvvähä välii täs kohtaa) et on oikeesti tyyppejä ku pelkää koirii, iha sama mite piäni tai kesy on. On sellasii tyyppejä mikkä ei vaa pääse yli siit ajatuksest et koira on sukuu sudelle ja ku sellaselle hymylee ni se näkee vaa helvetisti hampait.

Mä olin ehtiny unohtaa et mä oon pelottava. Nyt mä taas muistan mikä mä oon. Mite tahasa piäni ja piästy, mite tahasa haavolla – ni silti Canis.

On asiot mille ei kauheesti voi. Jos pelkää ni pelkää. Jokkut oppii voittaa pelkosa ja jokkut et uskalla ees yrittää. Ja jokkut pelkää vaiksei halus. Enkä mä voi mitää sille et oon siis pelottava. Mä voisin teeskennellä et oon kissa mut silloki mut vois nähä tiikerinä.

Ehkä pitää opetella jo eeltä millane on kualleena. Koirarraato ei pelota ketää. Kai? Mä en vaa jaksas. Mä en jaksa kiältää itteeni ja olemassaolooni ja anteeks anteeks. Mut voin mä mennä vaiks viikoks sängy alle miättii pahoi tekojani.

Kirjoitettaessa soi Ebba Grön: Mental Istid