Alkoholismi

  • Kimmo Rasila

"Kimmon kokemuksia"

Aiemmin miellettiin niin, että alkoholisti on ihminen, joka asuu kaiken menettäneenä sillan alla. Onneksi nykyään tuo mielikuva on jo koko lailla vanhentunut. Silti ihmisillä on omanlaisensa käsitys asiasta. Osaltaan juuri siksi päätimme ottaa härkää sarvista ja kirjoittaa omaa kokemusta asiasta.

Omalla taipaleellani olen huomannut sen, että kyseiseen määritelmään liittyy ennakkoluuloja. Ajatellaan että ihminen, jolle alkoholista tulee ongelma, kykenee luopumaan aineesta vain silloin, jos hän hurahtaa uskoon. Toinen yhtä vahva ennakkoluulo on se, että ihmisen jättäessä alkoholin käytön, tuollaisen ihmisen kanssa on mahdoton viettää illanistujaisia, joihin liittyy alkoholi.

Omalla kohdalla yksi tärkein asia on ollut työstää oma suhtautumiseni sekä kyseiseen sairauteen, että myös kyseiseen aineeseen siten, että hyväksyn olevani alkoholisti, kokematta siitä enää minkäänlaista häpeää, saati syyllisyyttä. Toisaalta lähes yhtä tärkeä asia työstettävänä on ollut oma suhtautumiseni alkoholiin sekä sitä nauttiviin ihmisiin.

Kun tuota matkaa itseeni ja menneisyyteen olen tehnyt, tänä päivänä ajattelen niin, että alkoholismi on minussa samalla tavoin kuin jollain toisella on keliakia. Pidättäytymällä käyttämästä alkoholia, elämä on muilta osin ihan tavallista elämää. Toisaalta se, kun ymmärrän ja hyväksyn tuon ongelman itsessä, ei minun tarvitse arvostella, saati puuttua toisten juomiseen. Siksi saatan olla seurassa, jossa käytetään alkoholia, ilman että minun tarvitsee siihen reagoida sen kummemmin.

Moni kantaa eräänlaista leimaa otsassaan, ajatellen että tuo kyseinen diagnoosi vaikuttaa ja määrittelee ihmistä koko loppuelämän. Varsinkin, jos kyse on alkoholin lisäksi huumeista. Koetaan, että ihmiset kohtelevat narkomaanin loppuelämän, vaikka onnistuisi jättämään tuon maailman taakseen.

Tietysti kuten kaikessa, niin tässäkin on ihmisiä ja tahoja, jotka ei osaa päästää irti menneisyydestä. Silti kokemuksesta voin todeta, et työstämällä asian itselleni hyväksyttäväksi, aika vähän on ollut tilanteita esimerkiksi kuluneen vuosikymmenen aikana, missä olisin joutunut kärsimään menneisyyteni takia.

Ehkä ennemmin niin, että esimerkiksi lääkärissä asioidessa olen itse saanut todeta lääkärille, ettei ehkä kannata minun historialla kirjoittaa vahvoja kipulääkkeitä. Tuostakin on poikkeuksetta lopulta virinnyt aina rakentava ja hyvähenkinen keskustelu aiheesta.

Tärkein kun on lopulta kuitenkin se, että itse olen sinut itseni ja oman menneisyyteni kanssa.

"Tiin tuntemuksia"

”Alkoholistin kompassi on niin magnetisoitunut ja maailmankuvan kartta niin täynnä virheitä, että niiden avulla suunnistaminen tarkoittaa eksymistä”, kirjoittaa Jari Sarasvuo (2015, 394). Kirja on nimeltään Välähdyksiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä.

Käytin aiemmin liikaa alkoholia mutta en halunnut kutsua itseäni alkoholistiksi. Sana kuulosti pahalta ja rumalta. Lisäksi se tarkoitti loppuelämän tuomiota – vaikka juomisen voi tietenkin lopettaa, jos pystyy. Moni ei siihen ikävä kyllä pysty. Puhuin ennemmin alkoholiongelmasta kuin alkoholismista. Ongelman voi jotenkin ulkoistaa ja siitä voi päästä eroon, kuin pesisi kasvonsa: ”Nyt olen taas puhdas! Nyt en ole enää alkoholisti!” Semantiikalla oli kuitenkin seurauksia käytännössä. Juomiseni muuttui riippuvuudeksi, sillä eihän minulla ollut kuin ohimenevä ongelma. Ihan hyvin voin ottaa vielä yhdet, ajattelin, koska hoidan ongelmani kuntoon esimerkiksi huomenna tai ensi viikolla. Otanpa vielä toiset samasta syystä. Juominen oli loppuaikoina pakonomaista. Join esimerkiksi paetakseni tai hallitakseni vielä diagnosoimattomia mielenterveysongelmiani. Yhdistelmä oli katastrofi.

Katastrofissa pelikentälle astuivat Robert Louis Stevensonin kirjasta tutut hahmot tohtori Jekyll ja herra Hyde – tai lainaan heitä vertauskuvina. Siinä missä Jekyll yritti hoitaa hommat asiallisesti ja omanarvontuntonsa säilyttäen, herra Hyden käytös oli ”erratic”, suomeksi epävakaata ja ailahtelevaista, hyvin hankalasti ennustettavaa. Hyde saattoi seilata masennuksesta maniaan muutaman päivän tai jopa yhden vuorokauden aikana. Hän myös joi ”lääkkeeksi” eli voidakseen paremmin, mikä ei hillinnyt epävakaata käytöstä. Jekyll yritti turhaan pysytellä Hyden kintereillä ja katsoa, ettei tämä tekisi mitään typerää. Samaan aikaan Hyde oli jo korkkaamassa seuraavaa viinipulloa. Koska diagnoosini oli pitkään masennus eikä kaksisuuntainen mielialahäiriö, Hyden jäljille ei päästy.

Käytyäni jonkin aikaa vertaistukiryhmissä ja ostettuani sieltä kirjallisuutta pystyin viimein sanomaan nimeni ja sanan ”alkoholisti” samassa lauseessa. Kaikkina niinä vuosina, kun en ymmärtänyt ”ongelmani” todellista luonnetta, en voinut myöskään hyväksyä sitä. En tietenkään pitänyt yhdistelmästä, että olen nainen ja alkoholisti. Alkoholistihan on stereotyyppisten mielikuvien mukaan mies, mietin. Miehet voivat ryypätä ja rellestää, mutta naiselle sellainen ei sovi. Ja minä olin lähes kontannut kotiin pitkin Vaasankatua. Voi luoja! Katselin lapsuudenaikaisia valokuviani ja olin surullinen. Mitä oli tapahtunut sille pienelle ja suloiselle tytölle, joka olin ollut? Tiesin, että oikeastaan olin vielä se sama tyttö, aika arka, jopa ujo ja jatkuvasti miettimässä, mitä muut ajattelevat. Mutta mitä minulle oli sitten tapahtunut? Kysymyksiä ilmaantui niin paljon, että päätin mennä psykoterapiaan. Se oli hyvä päätös, vaikka kompassini neula osoitti varmasti vielä etelää, kun oli kyse pohjoisesta, vaikka olin jo lopettanut alkoholinkäytön. Vertaistuki oli suuri apu myös ryhmien ulkopuolella. Yksi toipuva alkoholisti alkoi harrastaa uimista ensin kellumalla. Tarinaan sisältyy opetus: pienin askelin.

Voisi kuvitella, että elämä kokonaan ilman alkoholia on helppoa, yhtä päiväkävelyä aurinkoisella bulevardilla. Tavallaan onkin. Ainakaan ei tarvitse kärsiä krapuloita – mikä kamala sana sekin, kuvaavampaa on mielestäni puhua vieroitusoireista. Kimmo kirjoitti suhtautumisestaan muiden ihmisten alkoholinkäyttöön. Oma kokemukseni on samankaltainen: voin hyvin istua iltaa seurueessa, jossa muut juovat alkoholia ilman, että kokisin tilanteen ahdistavana tai että minun alkaisi tehdä mieli alkoholia. Muutama päivä sitten olin juuri baarissa keikalla. Koronan takia yleisön määrää oli vielä rajoitettu, mutta paikalla oli tietysti silti monia juovia ihmisiä. Keskityin itse kuuntelemaan elävää musiikkia. Riippuvuus on kamala tila enkä halua enää kokea riekaleisen maailmankartan kanssa suunnistamista. Päätyisin jälleen pusikkoon.

Kommentoi kirjoitusta

Jos sinulla ei ole vielä tunnusta Cityssä tai Facebookissa, luo tunnus Cityyn. Se käy käden käänteessä ja on täysin ilmaista.

Luo ilmainen tunnus