Rosarito ja hikiset kivekset

  • Miikka Anttonen

Suuntasin kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää viideltä aamulla keskiviikkona. Samaan paikkaan olen suunnannut lähemmäs sata kertaa aiemminkin. Yleensä olen aina tiennyt palaavani viikon-parin päästä takaisin. Silloinkin, kun päädyin olemaan Australiassa toista vuotta, luulin lähtiessäni meneväni vain parin viikon lomalle. Thaimaassa sentään vietin tarkoituksella kokonaisen syksyn. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun lähtiessäni todella tiesin lähteväni pitkäksi aikaa pois. Katselin taksin ikkunasta vesipisaroiden ropisemista ja pikkuhiljaa syksyisestä talviseen kääntyvää luontoa. Sitä ei tulisi ikävä. Montaa muuta asiaa kyllä, mutta lähteminen tuntui silti hyvältä ja oikealta.

Helsinki-Lontoo-New York-San Diego ei vaikuttanut etukäteen erityisen mukavalta lentokombinaatiolta. Minulla on hassu suhde lentämiseen; tykkään siihen liittyvistä asioista kuten flyertalk.comin lukemisesta, lentomailien keräämisestä ja uusilla yhtiöillä tai koneilla lentämisestä. Toisaalta vihaan kuitenkin itse lentämistä, enkä saa ikinä oikein koneissa nukuttua. Nyt olin jo ollut toista vuorokautta hereillä lähtiessäni, ja lentäminen veisi toisen mokoman.

Onnekas kun olen, satuin viimeisenä päivänäni Suomessa tapaamaan lentokentällä työskentelevän ystäväni, joka fiksasi unelmapaikat kaikille lennoille. Helsinki-Lontoo meni varauloskäyntipaikalla, Lontoo-New York -välillä minulla oli makoilutilana tyhjä kolmen paikan penkkirivi vaikka kone oli muuten tupaten täynnä, ja viimeisellä pykälällä istuin bisnesluokassa maksamatta ekstraa. Kaikki muu sujui aika jouhevasti paitsi vaihto New Yorkissa, jossa piti ottaa laukut hihnalta ja kantaa ne itse toiseen terminaaliin airtrainia käyttäen. Tämänkertaisen reissun ensinäkymä Amerikasta ei ollut juuri Suomen syksyä hääppöisempi.

Viimeinenkin lento laskeutui ajallaan, ja suorastaan jo ihmettelin kuinka kerrankin kaikki tuntuu menevän putkeen. Sitten löysin itseni seisomasta matkalaukkuhihnalta. Laukku toisensa jälkeen tipahti hihnalle, mutta omani ei sinne löytänyt sitten millään. Puolen tunnin odotuksen jälkeen hihna pysähtyi, ja sen edessä lähes autiossa terminaalissa seisoin ainoastaan minä. 48 tuntia valvoneena, väsyneenä ja hikisenä.

Menin American Airlinesin laukkutiskille, jota vanha elämäänsä kyllästyneen oloinen mies oli sulkemassa. Kerroin, että laukku ei tullut perille, ja annoin tuntomerkit sekä Helsinki-Vantaalta saadun laukkukuitin. Ukko naputteli 20 vuotta vanhaa tietokonettaan vartin, ja totesi että laukkua ei ole vielä paikannettu. Hän epäili, että se on vielä Helsingissä. Selitin, että ihan omakätisesti kannoin sen bag dropiin New Yorkissa, joten jos se ei kerran ole tullut perille, voimme kenties päätellä sen olevan vieläkin Isossa Omenassa. Ukko ei ollut kanssani samalla aaltopituudella, ja halusi kuitenkin konsultoida Helsinkiä. Luovutin. Lopulta sain kuitin ja lapulle kirjoitetun puhelinnumeron, johon voin soittaa seuraavana päivänä ja tiedustella laukun tilannetta.

Olin jo hieman lämmöissä, mutta ärsytys muuttui iloksi hetkessä kun kaverini Bryan, Josh ja Shaun saapuivat terminaaliin. High fivet, sisään kaverien vuokraamaan autoon ja nokka kohti Meksikoa. Parinkymmenen minuutin päästä olimme jo rajalla. Elättelin etukäteen ikäviä visioita siitä, kuinka USA:n ja Meksikon välisen rajan ylittäminen veisi ikuisuuden huumekoirineen ja kumihanskatarkastuksineen. Todellisuus oli kuitenkin hieman erilainen. Jonotimme ensin noin puoli minuuttia tietullia muistuttavassa autojonossa. Tiskille päästyämme meksikolainen rajavartija katseli meitä hetken ja avasi sitten suunsa.

"Drugs?"

Puistelimme päätämme.

"Guns?"

Kerroimme, ettei niitäkään löydy.

Virkailija ei vaivautunut tarkistamaan autoa, vaan nyökkäsi ja avasi portin. Welcome to Mexico.

Toiseen päähän mennessä pojat olivat kuulemma jonottaneet neljä tuntia. Ilmeisesti USA:sta on helppo päästä pois, mutta takaisin tuleminen onkin sitten vähän vaikeampaa. Tämän pääsen kokemaan itsekin reilun viikon päästä, kun menemme San Diego Chargersin jenkkifutispeliin.

Pääsimme perille Rosaritoon joskus kymmeneltä illalla. Välietappi piti tehdä Wal-Martiin, josta ostin hammasharjan, t-paidan ja bokserit jumissa olevien tilalle. Kämpille päästyämme en voinut kuin haukkoa henkeäni, sillä tämä crib on kyllä sanalla sanoen aivan älytön. En edes tiennyt, että meillä on kevyesti kaksi kerrosta käytössä. Tilasta ei ainakaan ole puutetta.

Heräsin seuraavana aamuna jet lageissani jo seitsemältä. Illalla en nähnyt mitään pimeyden vuoksi, ja nyt taas en nähnyt edes alemman kerroksen parveketta sumulta. Täällä on kuulemma joka aamu niin sankka sumu, että autotkin ajavat kahtakymppiä motarilla kolareilta välttyäkseen. Parvekkeelta katsottuna se näytti lähinnä siltä, kuin koko maa olisi aivan pilvessä (sitä se kyllä on toisellakin tapaa näin parin päivän perusteella). Olin liian väsynyt kaivaakseni kameraa. Sen sijaan nukuin pari tuntia lisää, ja heräsin juuri sellaisiin näkymiin, joita toivoinkin näkeväni.

Kävimme syömässä meksikolaisen, tortilla- ja chilipitoisen aamupalan, ja suuntasimme omalle rannallemme. Sinne ei ole kuin yksi sisäänkäynti - suoraan asuintalomme pihalta - jota taas vartioi turvatiimi vuorokauden ympäri. Toki ymmärrän sen, koska Meksiko ei ole niitä turvallisimpia paikkoja asua ja muut tornitalon asukkaat eli lähinnä eläkepäiviään viettävät rikkaat jenkit arvostavat varmasti yksityisyyttä ja turvallisuutta. En voinut kuitenkaan henkilökohtaisesti olla ajattelematta, että mieluummin olisin julkisella rannalla. En nyt mihinkään lapsiperheiden kansoittamalle turistirannallekaan kaipaa, mutta jotenkin tällainen eristäytyneisyys tuntuu liialliselta paikallisesta elämästä ja kulttuurista irtautumiselta. Kämppiksenikin ovat lähinnä pelanneet 15 tuntia päivässä ja löhönneet rannalla, mutta aion potkia heihin ensi viikolla vähän eloa ja mennä tutkimaan paikkoja. Tiesin kyllä mihin ryhdyin tänne lähtiessäni, sillä pokerinpelaajien laiskuudelle ja mukavuudenhalulle ei tunnetusti ole loppua, mutta itse en aio pelkästään näyttöpäätteen edessä istua vaikka 70 tunnin työviikkoja suunnittelenkin tekeväni.

Soitin laukustani ensimmäisen kerran torstaina iltapäivällä. Numerosta, josta saisin lentokenttävirkailijan mukaan vastauksen kaikkiin kysymyksiini, vastasi robotti. Painelin nappeja, syötin laukun jäljitysnumeron ja yritin kaikkeni, mutta asiakaspalvelijaa en saanut langan päähän. Robotti sen sijaan oli oikein avulias toistaessaan monotonisella äänellään, kuinka laukkujani ei ole vielä edes löydetty. American Airlinesin nettisivuiltakaan ei löytynyt yhtään palvelunumeroa, josta voisin pyytää apua. Päätin odottaa perjantaihin.

Perjantaina kahdeksan dollarin t-paita ja toista päivää 35 asteen helteessä päällä olevat bokserit alkoivat jo vähän hiostaa. Partakin oli ollut ajamatta maanantaista, ja muistutti jo enemmän pusikkoa kuin sänkeä. Soitin toivoa täynnä puoliltapäivin robotille. "The location of your luggage is currently unknown. The location of your luggage is currently unknown. The location of your luggage...". Olin aika lähellä heittää puhelimen seinään.

Lauantaina kaverini lähtivät käymään San Diegossa kysyäkseen laukkua lentokentältä. He ehtivät odottaa neljä tuntia rajalla ja ajaa lähes kentälle asti, kun täällä päässä sain omaan puhelimeeni soiton oudosta numerosta. "Olemme Rosaritossa viiden minuutin päästä", kerrottiin puhelimessa. Kolme päivää myöhemmin laukkuni oli löytynyt, ja mitään ilmoittamatta se tuotiin kotiovelle. Lukko oli revitty ilmeisesti tullitarkastusta varten, mutta muuten jopa näyttöni oli ehjänä. Kolme päivää siihen meni. En edes jaksanut kysyä, josko olisin oikeutettu jonkinlaisiin korvauksiin, sillä olin niin onnellinen porottavasta auringosta, parvekkeen alla odottavasta Tyynestä Valtamerestä ja kaikesta siitä pokerista, jota tulisin lähikuukausina pelaamaan. Kaverini eivät olleet ihan yhtä onnellisia 4,5 tunnin hukkareissustaan.

Nyt on jo sunnuntai, emmekä ole ensimmäisellä viikollani saaneet aikaan oikeastaan mitään paitsi jokapäiväiset 12 tunnin pelisessot. Ensi viikolla pitäisi alkaa tapahtumaan, kun loput, naapuritornissa asuvat kaverini palaavat Floridasta ja koko remmi on koossa. Jonkinlainen isku naapurikaupunki Tijuanan yöelämään pitänee tehdä ensi viikonloppuna. Odotan kauhunsekaisin tuntein, sillä Tijuanalla on oma, ei-niin-rauhallinen maineensa.

PS. Kävimme taksilla illallisella toissailtana. Vakiokuskimme, kliseisesti tietenkin Pedro, on kuulemma kova parittamaan meitä paikallisille kontakteilleen. Sain jo oppitunnin siitä, kuinka eri ikäiset katolisessa high schoolissa ja collegessa olevat tytöt tunnistaa sukkien väristä, "ettei käy huonot". Pedrolla oli myös tarjous: "Let me know if you want girls, any aged girls, any kinds of girls. You can party with them, go swimming with them, fuck them in the ass!". Suora lainaus. Pedro on noin 60-vuotias ja kuulemma 11 lapsen isoisä. Welcome to Mexico.

PPS. Näytin kämppiksilleni tätä blogia, ja Cityn peilikuvan parhaat pomppasivat samalla esiin. Kaverini ovat viettäneet nyt toista tuntia käyden läpi satunnaisten suomalaistyttöjen ja -naisten kuvia ja ovat vahvasti sitä mieltä, että suomalaiset naiset ovat maailman kauneimpia. Ja minä kun luulin tekeväni itselleni palveluksen muuttamalla Kaliforniaan...

Kirjoitettaessa soi LCD Soundsystem - Sound Of Silver

2 kommenttia

Anonyymi

9.10.2012 10:30

Sori, mutta miksi kuvittelit rajatarkastuksen Jenkeistä Meksikoonpäin olevan tiukka? Kuka täysissä järjissään vaivautuisi smuglaamaan kamaa tai huumeita tuohon suuntaan. Vastakkaiseen suuntaan varmaan meno on vähän tarkempaa, koska kiinnostusta laittomuuksien kuljetteluun lie enempi. Sama kuin Venäläiset kävisivät Suomen puolella tankkaamassa, kun bensa on niin saatanan halpaa, sitä ei vain tapahdu :D

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
1 + 3 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

Anonyymi

9.10.2012 22:46

Näytä kavereillesi tämä, niin saavat todellisen kuvan tavallisista suomalaisista:

http://per-looks.tumblr.com/

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
1 + 2 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

Kommentoi kirjoitusta

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
9 + 5 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi