Maanantai, 23. helmikuuta 2009.
Puhelin soi varhain aamulla. 85-vuotias isäni soittaa ja kertoo vapisevalla äänellä uutisen, joka vie hapen keuhkoistani.
Lonkkaleikkauksesta toipumassa ollut äitini on nukkunut pois sunnuntain ja maanantain välisenä yönä KYS:in neurologisella osastolla.
Pitkälle tiistai-iltaan asti toimin kuin automaattiohjauksella; se auttaa, sillä varsinkin maanantaipäivä on jotakin sanomattoman raskasta.
Ikävä raastaa sydäntä, ja mietin, mitä kaikkea jäi sanomatta ja tekemättä.
Tiistai-iltana mieleni valtaa merkillisen rauhallinen ja lämmin tunne; jostakin vain tiedän, että äidilläni on kaikki hyvin, että hän on onnellinen.
Nähdään myöhemmin, äiti.