kuitenki haluais , mut käytäntö on eri. kun menee kauas, kaipaa takas lähelle. mut ku pääsee lähelle ei kuitenkaa saa sitä jotain mitä kaipaa.
todellista itsensä kiduttamista. ajan hukkaamista. sattuu aivan saatanasti, sydän repeilee liitoksistaa, mut seon pakko. seon ainoo keino jos ei haluu hajoo enempää. enkä haluu. tarviin aikaa ja etäisyyttä.
pakko päästää irti. miltköhän toisessa päässä tuntuu, jos ei ees tunnukkaa-sillon ratkasu on vähintää oikee.kuka ohjais oikeesee jos ei ite.
mua varoteltii, mut en uskonu. en taaskaa. vittu samaan kaivoon hyppäsin, mis olin jo kerran räpiköiny. niinku kuinka tyhmä voi ihminen olla. herää tyttö. sattuu sattuu . . . . ei pidä tyytyy ulkokuoree ja pinnalliseen tunteeseen , itelleen on täysin turha valehdella. tunnen olevani heikko koska sattuu. mut en oo heikko. iskut on otettava sellasina kun ne tulee, niist on opittava jotain. ei oo mitään hätää, kumpa joku kertois sen mulle nyt uskottavasti.ei oo mitään välimuotoo mitä voisin ylläpitää, en voi leikkii ihmisillä.hajottaa pahasti. joskus viel , sit ku aika on oikeesti kypsä – ei oo kiire. eteenpäin. tää on tuttuu. nyt katse eteenpäin. menneeseen ei voi palata. ei voi. miten se menis jakeluunki. . . miten.
oo vahva. et voi aina mennä tunteen mukaa. kyl se siit.
