Mä mietin puolitosissani jotain vuosi-pari sitten, että alkaisin anonyyminä kirjoittaa verkkoon blogia ja purkaa fiiliksiäni tiimiesimiehenä. Tuntui, et oon kohdannut niin monta ihmeellistä hiihtäjää ja kummallista sairausloman tai muun palkallisen vapaan ruinaajaa, ettei niistä voi kuin repiä huumoria tai jakaa tarinat jonnekin muidenkin päitä pudistuttamaan.
No, ”pikkupomon” tai ”paskapomon” blogista ei sitten koskaan tullut mitään, vaikka multa löytyy vieläkin kohtuullisella yrityksellä kirjoiteltu raakile ja kokoelma muistiinpanoja omalta tietokoneelta. Pahimpina angstin, absurdian tai epätoivon hetkinä tuntui aika vapauttavalta kuittailla ihmisille omaan yksityiseen blogiin, käyttäen tietysti mahdollisimman ilkeitä (salaisia) lempinimiä todellisuuden henkilöistä…
Nykyisessä duunissa mä kohtaan välillä tilanteita ja tyyppejä, jotka melkein näen saman tien sarjakuvastrippeinä. Mä en todellakaan ole kovinkaan vannoutunut sarjakuvien fanittaja, mutta aivan intuitiivisesti näen silti sen heti karikatyyrinä jossain IT-projektien arjella hekumoivassa sarjiksessa. Esimerkiksi tämä yksi ”strategisten IT-hankkeiden johtaja”. Ryppyiset vaaleat (vaan ei koskaan siniset) farkut, sinapinruskea pikkutakki ja vaaleansininen kauluspaita vyön yli turvonneen mahan päällä. Ja tietysti päälaelta melkein irti revitty hiuspehko, ja joka helevetin asiaan sekaantuvat ”mikä on status? siis mikä on konkreettisesti taskin tuotos tällä hetkellä?” -kysymykset sarjatulena joka suuntaan.
Idea ei ehkä ole kovin tuore, mutta ajatus pienestä pilailusta lämmittää mieltä kun eniten vituttaa maanantaiaamuna istahtaa työpisteelle ja todeta, että taas on edessä viisi päivää open itemien ratkomista, kriittisiä ja fundamentaalisia työhypoteeseja, dokumentoimista ja ties mitä muuta.