Tänään on taas jotenkin tuntunut siltä, ettei oikein mikään ole niin kuin pitäisi eikä onnistumisen tai edes likimain onnellisuuden elämystä tunnu saavuttavan millään.
Kevät duunissa on sellainen ennalta pelottava ja valtava viidakko, josta on ihan turha yrittää sanoa mitään järkevää. Riittämättömyyden ja kyvyttömyyden tunne hiipivät jatkuvasti niskassa, eikä niitä uskalla oikein ajatellakaan ettei lamaannu täysin. Pitää vaan opetella ajattelemaan positiivisesti ja olla rohkea.
Ja sitten se heilakin. Tällaisina päivinä tuntuu vaan siltä, ettei pelkkä rakkaus riitä. Enkä mä tiedä kenen vika se on, vai onko se edes asia jossa on syyllisiä ja syyttömiä. Hitto soikoon kun työelämä puristaa pois kaikki mehut, ja sitten pitäisi pystyä vielä olemaan omalla ajalla joku cheerleader. Minä se tässä kaipaan ilon synnyttäjää ja fiiliksen nostattajaa. Ehkä se on liikaa toivottu sälliltä, joka viettää omat työpäivänsä katsoen Eurosportia ja pelaten bilistä.