kirje

Kirje itselleni viidentoista vuoden päähän ja viisi asiaa, joista olen kiitollinen tänään.

Kun heräsin, kello oli yksitoista, ja päätin lukea kirjaa. Olen vuodattanut FitzChivalryn ja Nighteyesin parissa enemmän kyyneleitä kuin minkään kirjan parissa aikoihin, jos koskaan.

Päivä meni sunnuntaipuuhissa tiskaten, pyykäten, siivoten tätä kotia, joka on ollut sitä jo yli neljä vuotta. Tämä on ensimmäinen koti, joka todella tuntuu kodilta. Omalta.

Kodin sydän on keittiö. Tänään valmistin ruuaksi kanawokkia ja vispipuuroa. Puolukkaista vispipuuroa, tämän syksyn satoa. Pidän syksyistä niin kauan kuin niissä on väriä.

Kävelin kauppaan. Pehmeä pimeys ympäröi ja katulamppujen kajossa vaahterat reunustivat matkaa. Pidän tästä alueesta, täällä on rauhallista ja kaunista. Ostin perustarpeita: ruisleipää, maitoa, rahkaa, kissoille meriherkkuja.

Kissat käyvät vuorotellen sylissä kehräämässä. Nukkuvat vieressä. Toinen tassuttelee ja toinen sanoo nau ja katsoo silmiin, kuuntelee puhetta. En koskaan, en kenenkään vaatimuksesta, en mistään hinnasta luopuisi kissoistani. En koskaan.

Soitin mummolaan perinteisen sunnuntaipuhelun. Siellä voidaan hyvin.

Illan päätän omenoilla, syksyn uudella suosikkiteellä kamomillalla ja parilla luvulla iltafantasiaa.