Kliinistesten taitojen luennon jälkeen voin taas tyhjentää ajatusten sammion.
Kumman kieroutunutta on näkökantani siihen, että huudan kovasti metsälle ja sen puille kuinka helvatan itsekkäitä he ovat näkemyksissään ja tekemisissään, sekä puheissaan. ”Vierellänne on muitakin!!! Avatkaa silmänne ja katsokaa!!” Kun kuitenkin puhun myös omalla suullani ja ilmaisen vain omaa näkökantaani.
Uskooko kukaan kun sanon, että pyrin näkemään asiat myös muiden näkökannalta? onko sille jotain tieteellistä mittaa?
No mutta filosofiat sikseen..
—————
Seurustelusta ja deittailusta. Lempiaiheitani.. *myhäilyä*
Deittailun alkumetreillä minua ei vittuakaan kiinnosta kuinka monta muijaa/jätkää deittailun kohteellani on pyörityksessä. Olemmehan ihmisiä ja turha kahlehdinta ajaa minut ainakin heti pakosalle.
Mainittakoon maailman herttasimman oloinen Jannu Nummelasta jonka kanssa puhelin paljonkin laivareissullani. Hän soitteli sitten seuraavana päivänä ja juttelimme kohtalaisen pitkääkin ja ilmaisin olevani tyttöjen kanssa ulkona, kunnes hän niin ah rakastamani asian nosti esille: ”Kai oot kiltisti?…”
No en todellakaan! Panen kaikkia ja koko ajan!!! *Mielipuolista naurua*
En sitten jatkossa ottanut tyyppiin yhteyttä. Ilkeää, tiedän, muta mutta mutta…Traumoja pienestäkin sitomisesta ja turhasta mustasukkaisuudesta. Hyvä syykö?
Hei oikeesti.. Kuka tutustumisen alkumetreillä alkaa utelemaan kiltisti olemisesta ja montaa tyyppiä pyörität etc. Ihan sama kun samantien mentäisiin naimisiin ja tässä tää vitun ihana perhe nyt on sitten, että jatkossa ei muihin vilkaistakkaan. Kyllä… ensimmäisellä tapaamisella ollaan jo kihloissa ja toisillemme luvatut stna!
Kaikki aikanaan ja rauhassa. Mihin on kadonnut One day at the time attitude?!
Onko se yksi syy nykyisiin suurin eromääriin ja suhteiden epävakauteen kun on niin helvatan kiire siihen perheen perustamiseen?
Miksi ei enään tutustuta rauhassa ja alkumetreillä kunnioiteta toisen vapautta/yksityisyyttä ja lähteä vasta myöhemmin mahdollisesti syventämään suhdetta jne.
Myönnän että historiani takia, minut ainakin saa pakenemaan perhe puheilla jo alkumetreillä. sen verran innokkaita perheen perustajia tapaillut, että huh huh… aikamoisiksi sitojiksi ja mustasukkaisiksi miehiksi osottautuivat.
Kun minä haluan edetä rauhassa tulkitaan se epäluotettavuudeksi ja että tutkailen myös muita nurmia syöjättären tavoin?
Miten kaikki muuttui niin hektiseksi ja siten nopeasti vakavaksi?
Miksi emme osaa enään ottaa rennosti ja tutustua rauhassa sekä nauttia hetkestä?
Ihmettelen vain. sillä juuri tuolla kiireellä voi se elämän suuri rakkaus jäädä taakse tai tulevaisuuteen kun perhe on saatava äkkiä, koska kaikki muutkin tekevät niin. Jos toinen ei heti sitoudukkaan niiin SEURAAVA!! koska suhdehan on jo silloin tuomittu jne…
Pysähtykääs hetkeksi ja miettikää asioita rauhassa. Mihin oikeasti on niin kiire? Hautaanko?