Tuparit sujuivat hyvin. Tarjottavat riittivät ja vieraat näyttivät viihtyvän -korjatkaa jos olen väärässä- vaikka kämppä olikin tuskaisen kuuma auringon paahtaessa suoraan sisään olohuoneen ikkunasta. Nyt täytyisi enää keksiä, kenet saan kutsuttua rääppäisiin etten syö yksin ihan kaikkia jäljelle jääneitä herkkuja..
Tenavat olivat aamulla mummon kanssa ulkoilemassa, joten sain rauhassa hieman siivottua, sekä koristeltua kakun. Onnistuin jopa pyyhkimään sormenjäljet eilen asentamastani peilistä ilman, että se romahti lattialle!
Vaikka kutsussa erikseen mainitsin, että lahjat pitää jättää kauppaan, sain silti onnittelujen lisäksi vatupassin (hieman myöhässä, peili on jo vinossa, mutta ehkä keksin jotain muuta asennettavaa…) ja yhdestä paketista paljastui kylpytakki. Äitini oli kuulemma vihjannut, että sellaiselle voisi olla tarvetta. Merkillistä kerrassaan! Mulla on ollut varmaan 15 vuotta sama kylpytakki, joka on palvellut uskollisesti, toiminut hyvin, eikä siinä ole montaakaan kovin isoa reikää. Noh, ehkä sen on jo aika siirtyä eläkkeelle Ämmässuon suuntaan.
Vieraiden poistuttua ruokin lapset ja istutin heidät peräkärryn kyytiin. Käytiin heittämässä se normaali lenkki, pyörätietä “keskusta 5km” -kyltin kohdalle, ja samaa reittiä takaisin. Olen ajatellut, että poljettavaa kertyy siis noin 10km, mutta mun uusi hieno ajotietokoneeni paljasti totuuden; edestakaisen matkan pituus 12,5km, ja aikaa kului rauhallisella tahdilla reilu 40minuuttia. Siitä olin yllättynyt, että vauhti nousi paikoitellen jopa 25km/ tunnissa mitenkään ihmeemmin rehkimättä – olen jotenkin ajatellut, että hyvä jos jaksan polkea edes puolta siitä. Tosin kuluttaakseni kaiken syömäni kakun olisi varmaan pitänyt heittää kolminkertainen lenkki, mutta parempi tuokin kuin ei mitään, luulisin.
Usein olen kuullut, että laihdutusta helpottaa kun liimaa jääkaapin oveen kuvan itsestään lihavimmillaan. Mun kohdalla peili ajaisi saman asian, mutta ajattelin kuitenkin käyttää käänteistä tekniikkaa – jääkaappia koristaa kaksi pikkuveljeni 18-vuotissynttäreillä otettua kuvaa, joissa olen hoikimmillani. Toisessa niistä kuvista seison vielä veljieni välissä, näyttäen harvinaisen pieneltä. Vaikkei aikaa ole kulunut kuin 3 vuotta, ovat raskaudet tehneet tehtävänsä, ja painoa on tällä hetkellä 20kg enemmän. Kuvat viestittävät, että tältä [I]saattaisit[/I] näyttää mikäli et avaisi tätä ovea niin usein… Ja itse asiassa tuntuvat jopa auttavan, tai ainakin luulen napostelun vähentyneen. Tosin tehoa on ainoastaan niihin herkkuihin, jotka ovat siellä jääkaapissa – pöydillä lojuvia keksejä, korvapuusteja ja suklaakakkuja voi tämän päiväisen perusteella edelleen huoletta syödä.
Tänään tuli mieleen asia, josta puhuin erään ihmisen kanssa pohjoisessa ennen muttoa. Kysyi multa ihan suoraan, onko mulla etelässä joku uusi. [I]SIIS MITÄ?[/I] Kuulema monille tulee varmasti se mieleen, kun tuolla tavalla jätän mieheni ja lähden lasten kanssa. Noh, kukaan muu ei kyllä ole asiaa multa tiedustellut, mutta ehkä eivät vaan ole kehdanneet. Itselleni ei kyllä vilahtanut mieleenkään että joku voisi niin luulla, enkä koe tarpeelliseksi huudella ympäri kyliä kaikkia eroomme johtaneita syitä. Ja ei, mulla ei ole uutta miestä sen enempää kuin naistakaan. Enkä aio hetkeen sellaista hankkiakaan, lapsissa on toistaiseksi ihan riittävästi työmaata.
Rakkaan kaasonikin kanssa keskustelin seuraavasta aiheesta joku aika sitten; mun täytyy myöntää, että oli vanhemmistaan ja sukulaisistaan mitä mieltä tahansa, niin hädän tullen kyllä tietää mistä sitä apua saa. Tämän kaiken muuttohässäkän ja erokriisin keskellä sukulaiset ovat olleet aivan uskomattomana tukena – voisin väittää että korvaamattomia. Täällä vietetyn kuukauden aikana olen saanut enemmän lapsivapaata aikaa kuin esikoisen syntymän jälkeen yhteensä, unohtamatta monia yhteisiä ruokailuja, teehetkiä ja muita mukavia ajankuluja. Kun olen kuusi vuotta tottunut pärjäämään ”omillani”, ja niistä kaksi viimeistä lasten kanssa, on uskomaton tunne saada apua jopa sellaisiin asioihin, joihin en sitä huomaa pyytää. Turvaverkkoa on täältä löytynyt ihan eri tavalla kuin pohjoisesta, kuten jo ennen muuttoa arvelinkin. Kiitokset siis heille joille se kuuluu.