Mulla on paha tapa haalia meille lasten vaatteita. Tällä hetkellä vaatehuoneessa on vaatteita banaanilaatikoissa. Sivuissa tekstit [I]vauva kiertoon, tyttö kiertoon, tyttö 110cm->, poika 80cm, poika 92-98cm, poika 104cm->…[/I] Nuo siis niitä ”parempia” vaatteita, jotka joko odottavat mun lasten kasvamista, tai sitten ovat menossa eteenpäin ystäville tai sukulaisille, kuka nyt ensinnä sattuu tarvitsemaan.
Käytettyjä, kierrosta saatuja vaatteita läpikäydessäni oon raakannut tylysti pois sellaiset, joita tiedän ettei meillä tule käytettyä. Monet vaatteista on sellaisia, joita mun lapset ei ikinä ole nähneetkään, vaan oon pesun jälkeen siirtänyt ne [I]vanhoja, kiertoon[/I]-laatikkoon. Niissä ei välttämättä oo ollut mitään vikaa, ne vaan ei oo olleet mun maun mukaisia.
Tämä ei tarkoita, että vaatteiden pitäisi olla uusia ja viimeisimmän muodin mukaisia. Itseasiassa suurin osa mun lasten tän hetkisestä vaatevarastosta on peräisin kirpputoreilta ja kavereilta. Samoin kaikki ne vaatteet, jotka laatikoissa odottavat, ovat joko tulleet meille käytettyinä, tai ovat Ekan ja Toka jäljiltä Vikaa odottamassa. Osa on ihan vaan kotikäyttöön, jotkut päiväkotikelpoisia, toiset kerrassaan hienoja, ja älyttömän hyväkuntoisia!
Joten jos meillä on ollut kymmenet samankokoiset college-housut, oon ottanut käyttöön vaan parhaimman näköiset. Lisäksi jotkut vaatteista on selkeästi olleet kotoisin edeltäviltä vuosikymmeniltä. En tosiaankaan halua pukea lapsiani 90-luvun resorireunaisiin college-paitoihin, räikeisiin toppatakkeihin tai salihousuihin jos sen vaan voin välttää -sain niistä tarpeekseni omassa lapsuudessani. (Meinasin kirjoittaa tuohon, että ”nuoruudessani”, mutta nuorihan mä olen edelleen, eikö?)
Yhden banaanilaatikollisen vaatteita lahjoitin päiväkodille varavaatteiksi. Eivät huolineet enempää, vetosivat rajallisiin säilytystiloihin. Loppujen kanssa oon tuskaillut, kun ei viitsisi käyttökelpoisia vaatteita heittää poiskaan jos niistä voisi jollekin hyötyä olla.
Soitin siis seurakuntaan, tutulle perhetyön diakonille. Ilmoitin lahjoittavani kaksi banaanilaatikollista ja yhden ison Ikean kassillisen lasten vaatteita. Sovittiin, että vaatteet laitetaan esille seurakunnan kirpputorille ”ota tästä, maksa mitä haluat”-periaatteella. Ja mahdolliset tuotot perhetyöhön.
Muutaman tutun keskuudessa mun ratkaisu on herättänyt kummastusta. Monet ovat ehdottaneet kirpparipöydän ottamista omiin nimiin. Varsinkin, kun ihmiset tietävät, että luuhaan itsekin kirpputoreja aina kun mahdollista. Mutta sekään ei ole sytyttänyt – pitäisi aika monta vanhaa paitaa myydä, ennen kuin pöytävuokra olisi kasassa. Ja toisaalta, jos mä kerran en niitä lapsilleni pue, niin ei luultavasti pue kukaan muukaan jos ei ole pakko. Ja jos jollain on oikeasti niin tiukkaa, niin sitten en kyllä kehtaa vaatteista rahaa pyytää.
Päätin, että mun talouteni ei niistä muutamasta eurosta ole kiinni. Mua on autettu eron jälkeen ihan älyttömästi, joten miksi mä en voisi auttaa sitten muita? Tiedän kuitenkin kokemuksesta, että joskus voi olla taloudellisesti ihan oikeasti tiukkaa, jolloin lahjoituksena saatu haalari (tai t-paita tai sadetakki tai sisähousut..) tulee kuin taivaan lahjana. Ja kun toinen vaihtoehto olisi ollut, että nuo vaatteet olisivat maanneet mun vaatehuoneessani viemässä tilaa vielä tulevatkin vuodet, niin parempi näin. Toivottavasti auttavat jotakuta, joka on ehkä samantyyppisessä tilanteessa kuin mä – ilman isompia rahoja.