Oon viimeaikoina miettinyt paljon sellaisia ihmisiä, joista en ole kuullut mitään ikuisuuksiin. Ja joiden puhelinnumeroa mulla ei enää edes ole. Tiedä sitten, johtuuko hormoneista vai yksinäisyydestä. Vai onko mulla vaan liikaa aikaa miettimiseen.
Joka tapauksessa oon ollut huomaavinani, että jotkut ihmiset vaan menevät ”ihon alle”, tekevät vaikutuksen ja jäävät mieleen jo lyhyenkin tuttavuuden jälkeen -joskus jopa ensitapaamisella. Toisten kanssa voi tuntea pitkäänkin, olla paljon tekemisissä, vaan sitten kun elämäntilanne muuttuu tai yhteydenpito muusta syystä vähenee, niin koko ihminen on helppo unohtaa.
Mietin myös, oonko mä tehnyt sellaista vaikutusta ikinä kehenkään, että mut muistettaisiin vielä vuosien jälkeen. Enkä mä nyt tarkoita muistamista tyyliin [I]”se kyllä osas ottaa kaikkein parhaiten poskeen!”[/I] (näitä muistelijoita kyllä varmasti riittää. Eikun siis. Öh. No joo.) vaan sitä, että joku ajattelisi mua menneisyyden hämärästä ja miettisi, mitä mulle kuuluu ja mitä mahdan puuhata.
Jotkut ihmiset hyppäävät alitajunnasta esille mitä kummallisimmissa tilanteissa. Ei tarvitse olla kuin joku pieni aavistus jostain ”sinne päin”, ja kaikki lävähtää mieleen. Lapsenvahdissa on jotain samaa kuin ex-anopissa, Citymarketin kassatäti puhuu samoin kuin ikuisuus sitten unohtunut opiskelukaveri, raksamies kävelee kuin joku kaukaisempi sukulainen, sämpylätaikinaa tehdessä muistan, kuinka siihen piti laittaa tavallista reilummin suolaa… Ja nuo unet! Viikolla näin unta ihmisestä, jota en ole nähnyt varmaan sitten peruskoulun päättymisen -eikä silloinkaan oltu mitenkään läheisiä-, vaan vuosien erosta huolimatta juttua riitti.
Mutta silti, kun yllätän itseni kurkkimasta makuuhuoneen ikkunasta -kolmannen kerran tunnin sisään- tien varteen, josko sinne olisi parkkeerattu se valkoinen paku, jonka omistaja katosi elämästäni lyhyen tuttavuuden jälkeen jo useampi kuukausi sitten, tunnen itseni aavistuksen typeräksi. Aina unohtaminen ei vaan ole niin helppoa kuin toivoisi sen olevan.