Eilen käytiin seurakunnan kerhossa. En edelleenkään ymmärrä, miksi sen pitää alkaa niin aikaisin! Ei kait Jumalakaan ole vielä yhdeksältä hereillä, saati sitten täydessä iskussa!?
Puoleltapäivin prinsessan poliisikummisetä tuli käymään, sopivasti ruoka-aikaan. Ja koska harvoin nähdään, en viitsinyt tyttöä paimentaa päiväunille – onhan hän ennenkin ollut nukkumatta… Vikatikki. Järkyttävän väsyttä kiukuttelua jo kuudelta. Pienestäkin vastoinkäymisestä hillittömän hysteeristä huutamista. Aivan kuin olisin katsonut itseäni peilistä, kerrottuna kaksivuotiaan tarmolla ja pidäkkeettömyydellä..
Joten tenavat nukkuivat jo kahdeksalta. Juniorikin oli kumman kärttyinen, ei oikein tahtonut syödä ja sammui reilusti tuntia etuajassa normaaliin verrattuna.
Tarpeettoman rankan päivän jälkeen kieriskelin itseinhossa ja itsesäälissä, leikin urakalla marttyyriä. Kaiken rypemisen keskellä erehdyin avautumaan mesessä ihmiselle, jonka kanssa mun ei tosiaankaan pitäisi olla tekemisissä missään henkilökohtaisissa asioissa. Kyllähän sen tietää mitä siitä seuraa – lisää paskaa oloa.
Itseeni tuskastuneena löin koneen kiinni ja painuin sänkyyn jo reilusti ennen kymmentä. Pitkät yöunet tekivät hyvää, mutta silti aamullakin oli vielä ahdistunut olo…
Jätkän kiukkuisuudellekin löytyi syy; koko maha täynnä punaisia laikkuja. Ei mitään ihottumanäppylöitä, vaan ISOJA, kohollaan olevia läiskiä.. Lämpöä vajaan 38astetta, ja kärttyisyyttä vaikka muille jakaa. Soitin terveyskeskukseen kysyäkseni, voisiko joku katsoa mistä on kysymys. Selitin, että meillä alkaa huomenna kerho jossa mä olen vetäjänä, ja pitäisi varmistaa tarttuvuus ennenkuin koko kylän lapset ovat samassa taudissa..
Saatiinkin lääkäriaika klo 11.15, lekurina nuori eestiläinen, kieroon katsova kundi. Tutkiskeli pojan mahaa aikansa, rupesi selaamaan koneelta ihottumakuvia, ja yritti soittaa vanhempaa kollegaa katsomaan kun ei itse saanut selvyyttä. Määräsin cerpin otettavaksi, ja jatko menisi sitten sen mukaan.
Tunti odoteltiin, pojua kutitti ja kiukutti, puri tissiä ja huusi sylissä. Lopulta löytyi toinenkin lääkäri, joka ilmoitti heti mistä on kyse. Nokkosrokosta. Eli just siitä, mitä epäilinkin. Joku allerginen reaktio jollekin, tai mahdollisesti ihon läpi puskeva virus. Ataraxia kutinaan, ja tarvittaessa kuumelääkettä. CRP oli kuulema ollut jotain aivan mitätöntä.
Ruokakaupaan hakemaan leivontatarvikkeita, potilaan huutaessa vaunuissa aivan raivon vallassa. Kassatäti katsoi (tai kuunteli) hetken, huokasi ja kertoi, kuinka hänellä oikein sydäntä riistää kun lapsi itkee. Sanoin, että pahaltahan se tuntuu, muttei tuolle oikein mitään voi tehdä kun toinen on kipeä ja väsynyt, eikä saa kutinaltaan nukuttua. Sain vastaukseksi tuiman katseen ja toteamuksen, että ”kyllä sille nyt [I]jotain[/I] voisi tehdä. Sori nyt, mutta vaikka kiltit tädit kuinka säälisivät, niin ei mulla oikein ollut muita vaihtoehtoja kuin antaa lapsen huutaa ja toivoa sen nukahtavan.
Apteekin kautta kotiin että päästäisiin lääkitys aloittamaan, kauhealla vauhdilla lapsille ruoka ja neiti päikkäreille vasta puoli kolmen aikaan. Salamana juniorin kassa tekemään huomisia kerhotarjottavia, kääretorttua ja korvapuusteja. Pullataikinasta unohdin munat, mutta kelvollisia nuo silti varmaan ovat. Eivät kauniita, mutta toivottavasti maistuvat huomenna.
Iltapäivällä mulla olikin täällä sitten kaksi riiviötä. Tyttö teki kaikki pahansa peräjälkeen, ja poika oli selvästi puolikuntoisen itkuinen, mutta sen verran piristyneenä että jaksoi kiipeillä joka paikkaan. Ja loukkaantua kielloista verisesti.
Edelleen mielessä pyörii ahdistus. Juttukaveri olisi kova sana, vaan mistäs sellaisen tähän hätää taikoisi? Talous ei oikein anna myöden soitella kenellekään, kun parin viikon päästä loppuu äitiyslomakin ansiosidonnaisine päivärahoineen, ja putoan kotihoidon tuelle. Ei paljon naurata, kun vuokrakin on jo lähes 800euroa plus sähkö. Pitää varmaan laittaa ilmoitus, että ”uhkea ja muodokas vaalea yh etsii verottomia ansaitsemiskeinoja.” Paitsi ettei luultavasti toimisi.
Huomenna siis ensimmäinen päivä virallisena kerhon ohjaajana. Pariani kyllä tänään varoittelin, että mikäli jätkä on kovin väsynyt, ei tehdä muuta kuin heitetään kamat aamulla paikalle. Mikäli parantuminen kuitenkin on niin nopeaa, kuin tämänpäiväisen perusteella voisi ajatella, niin huomenna ei ole enää mitään hätää.