Mulla on reidet AIVAN rikki. Kaikenlainen liikkuminen sattuu, kävelystä lähtien. Alamäet on pahimpia. Ja kyykistely. Ja lapsen nostaminen lattialta.
Eilen jo kuulostelin, että kaikki lihakset tuntuvat hieman kipeytyneiltä, mutta tänä aamuna karu totuus paljastui. Sen siitä saa kun lähtee pumppiin muutaman kuukauden tekemättömyysjakson jälkeen.
Oikeastaan oikein mukava tunne, tietääpähän olevansa elossa ja tehneensä jotain.
Neiti meni äsken päikkäreille. Nukahti heti kun peittelin vaunuihi, mutta heräsikin aamulla jo puoli seitsemän aikaan. Ysiltä kävi nuohooja, viemässä tuhkatkin pesästä. En enää ollenkaan muistanut, että eilen soitin ja pyysin tulemaan. Onneksi koira hälytti auton ajaessa pihaan, joten ehdin vetämään vähän vaatetta päälle.
Ajattelin sitten maksaa nuohouslaskun samantien, ettei jää roikkumaan. Vaan mullapa ei ollut tilillä kuin 12,69€, joten taidan säästää ne ruokakauppaan, vasta viimeinen päivä tulee kotihoidontuki. Eikä senvuoksi lähdetty tänään käymään kaupassakaan, päätin että pärjätään noilla mitä löytyy kaapista.
Sain pakastimensulatusurakkanikin valmiiksi. Alkuviikosta sulatin keittiön pakkasen, ja eilen eteisen arkkupakastimen. Nyt mahtuu taas tuoreita marjoja, sieniä ja hirvenlihaa.. Heitin pois kaikki ylivanhat ruoat, kuten pohjalta löytyneet, koirille tarkoitetut sian sydämet, joissa oli päiväys vuoden 2004 puolella..
Mietin sitä eilisiltaista blogiavautumistani. Kuten aiemmin todettu, niin kiukuissaan tulee kirjoittaneeksi kaiken ilman ennakkosensuuria. Eikä se aina ole hyvä juttu. Tuo eilinen teksti kyllä kuvaa senhetkistä mielialaani täysin, mutta näin jälkeenpäin luettuna tuntuu turhan jyrkältä.
Olen kylläkin senverran itsepäinen, etten aio miehen tielle tänään asettua. Lämmittäköön itse eilistä ruokaa jääkaapista ja touhutkoon muutenkin mitä huvittaa. Mä kyllä pystyn huolehtimaan itse itseni ja lapseni. En puhuisi ihan mököttämisestä, mutta ehkä jotain siihen suuntaan kuitenkin.
Illalla vielä katsoin Punainen Lanka-ohjelman, ja aloin tuntemaan suunnatonta syyllisyyttä. Olenko sylitellyt lastani tarpeeksi? Entä hymyillyt ja ollut riittävän vastavuoroinen? Olisiko lapselle sittenkin ollut parasta tulla adoptoiduksi alle vuoden iässä, ennenkuin ehdin aiheuttamaan korjaamatonta vahinkoa? Entäs viikoloput, kun olen töissä? Kuinka pahasti ero äidistä silloin traumatisoi neitiä? Ja millä oikeudella teen toisen lapsen, jos en ensimmäistäkään huomioi tarpeeksi…?
Ajattelin nyt päiväuniakaan siivota lattioilta nuohouksen jäljet, enimmät noet ja tuhkat. Sitten painun itsekin päikkäreille, niin jaksan puuhailla prinsessan kanssa iltaan asti. Koko aamu jo halittiin ja luettiin sylikkäin kirjoja, jospa prinsessa kuitenkin tuntisi itsensä rakastetuksi lapseksi, jonka kehitys ei kovin pahasti mun laiminlyönneistä kärsisi.