Kumma miten sitä voikin kaikki muuttua alle vuorokaudessa. Tai ainakin tuntua muuttuvan.
Eilen oli oikein mukavaa, mies jopa imuroi täysin oma-aloitteisesti ja pyytämättä (!) ja illalla vielä nukkumaanmennessä silitteli massua ja mietittiin tulokkaan sukupuolta.
Tänäänkin kaikki oli hyvin koko päivän, kun oltiin tytön kanssa kahdestaan. Eilisestä vielä lemmekkäänä käytin viimeiset rahani Valtsuun, ja ruoka oli valmiina miehen tullessa töistä.
Vietettiin oikein mukava perheruokahetki, ja ruoan jälkeen kysyin josko voisin hetkeksi mennä päikkäreille. Väsytti ja supisteli. Miehelle se sopi, vaan kohta kuitenkin tuli mut herättämään kun lapsi kiukutteli.
Neiti kuitenkin rauhoittui melko pian kun luettiin kirjaa, vaikka välillä itkikin. Ja kaasutteli. Eli ilmeisesti massuvaivoja, ei mikään ihme jos harmittaa pientä.
Miehelle ilmoitin, että mun lauantain työvuoro on vaihtunut, piti olla 18-24, mutta onkin 24-05. Muuten hyvä, mutta miehen kaverin kolmikymppiset on just silloin. Otti tietysti hillittömät pultit kun ei pääsekään sinne, anoppi nimittäin oli luvannut olla tytön kanssa siihen puoleenyöhön. Mutta ei häntäkään kehtaa pyytää viipymään aamuun asti, vain siksi että mies pääsisi ryyppäämään.
Meillä ei TOSIAANKAAN ole varaa siihen, että kieltäytyisin tuosta vuorosta, saan siitä kuitenkin reilusti tuplapalkan alkuperäiseen vuoroon verrattuna. Ja seuraava viikonloppu on Qstock, jonne miehellä on kahden päivän lippu, ja mun luonnollisestikin piti pyytää koko viikonloppu vapaaksi hoitaakseni lasta.
Kaikesta huolimatta annoin tytölle iltapuuron, ja kymmentä yli kahdeksan neiti oli yövaippaa ja hampaidenpesua vaille valmis. Kakankin teki pottaa, ja mahavaivat tuntuivat helpottavan. Vaan miespä paiskaisi makuuhuoneen oven kiinni ja ilmoitti menevänsä nukkumaan: ”kun mähän sanoin että meen kahdeksalta.”
Yritin kysyä, josko odottaisi muutaman minuutin, kun herää kuitenkin kun tuon tytön makkariin. Jos menisivät samaan aikaan nukkumaan, niin saisi olla ihan rauhassa siihen saakka, kunnes pitää lähteä töihin. Vaan eipä se hälle kelvannut. ”Mä sanoin jo päivällä että aion mennä kahdeksalta nukkumaan.”
Joten tehtiin prinsessan kanssa iltahommat kaikessa rauhassa, luettiin satukin valmiiksi olkkarin puolella. Pusut ja halit, ja typy omaan sänkyynsä. Kymmenisen minuuttia kuuntelin miehen kääntyilyä meidän sängyssä, tyttö touhuili hissukseen omassaaan, ja heti kun neiti yhtään kitisi, niin isäntä paukkasi raivoissaan pihalle. Ja sehän tietysti vasta lasta rauhoittikin.
Lapsi kuitenkin -yllättävää kyllä- nukahti melkein heti, ja mä tietysti yritin kysyä mieheltä, että mikä on vialla. Joo, tiedän kyllä, se ettei saanut nukuttua, mutta ihmettelin kuitenkin, että helpottaako nukkumista jos käy välillä tupakalla ja telomassa itseään. Rystyset nimittäin näyttivät olevan auki, eli raivoissaan taas hakannut piahalla jotain, luultavasti autotallin seinää.
Sain osakseni vittuilua ja raivoamista, ja meinasin tulla lukituksi ulos. Onneksi ovi ei mennyt lukkoon asti. Mies ryntäsi makkariin, lapsi ei onneksi heränntyt ovien kolahteluun.
Ja mä kun oon aina reagoinut kaikkeen mahallani, ja oon muutenkin melko herkällä nyt eikä olo muutenkaan kaikkein parhain, niin pääsin tietysti samantien oksentamaan. Meinasin jo jättää keittiön pöydälle sormukset ja lapun, ettei meidän kanssa ole pakko elää jos se on noin helvetin vaikeaa. Vaan en kuitenkaan uskalla.
Tiedän kyllä, työhommat stressaa, on ollut pari isompaa ryöstöä viikon sisään eikä vuoroissakaan ole kehumista. Joten yritän ymmärtää, ja niellä kiltisti kaiken paskan. Kellepä muullekaan mies raivoaisi. Jospa saisin siitä vielä joskus edes pienen hyvityksen. Ja tiedän kyllä, että katuu käytöstään kunhan saa kunnolla nukuttua ja pääsee resetoimaan tilanteen.