[I]”Äiti, vauva on kakannut mun huoneen lattialle! ÄITI! Vauva SYÖ kakkaa! ÄITIIIII!”[/I]
Mitä pidempään oon sinkkuna, sitä epätodennäköisemmältä tuntuu, että vielä joskus jonkun kanssa asuisin yhdessä. Kun on saanut päättää itse kaikista käytännön asioista ja rakentaa sopivat rutiinit, niin kuinka sitä muka yht’äkkiä osaisi alkaa niistä toisen kanssa neuvottelemaan?
Esimerkiksi mun pyykkihuoltoni on herättänyt suunnatonta hilpeyttä. Se nyt on vielä ihan normaalia, että vaatteet ovat eri pyykkikoreissa; valkoiset, punaiset, mustat ja ”muut” – tarkoittaen lähinnä poikien sinisiä, vihreitä ja vaalean ruskeita vaatteita – jokainen omassa korissaan. Mutta se, että ripustan sukat, kalsarit ja sukkahousut ”oskarin oksalle” kuivumaan värikoodeittain, menee kuulema jo yli.
Mun mielestä se on maailman yksikertaisimpia asioita! Kun pyykkipoikia on kerran eri värisiä, niin miksei niitä voisi muka hyödyntää?! Mun sukat kiinnitetään sinisillä, Ekan punaisilla, Tokan vihreillä ja Vikan oransseilla pyykkipojilla. Sitten ei tarvitse enää kuivia vaatteita arpoa, vaan voi ottaa väreittäin omiin nippuihinsa.
Kaiken lisäksi tämä hienous jatkuu kaappiin asti; Ekan mekot ovat vaaleanpunaisilla henkareilla, Tokan kauluspaidat vihreillä, ja Vikan oransseilla henkareilla. Pojillakin kun on lähes saman kokoiset vaatteet jo, niin huomattavasti helpompaa katsoa ripustimen väri kun alkaa tihrustaa pesuohjelappuja. Helpottaa muuten lapsenvahtienkin toimintaa, kun myös pyyhe- ja ulkovaatenaulakot on merkitty samoilla väreillä…
Tiskien kanssa en ole yhtä tarkka. Sen vuoksi olenkin saattanut päästää niin mummon, perhetyöntekijän, kuin kodinhoitajankin tyhjentämään astioita koneesta kaappeihin. Pakon edessä tosin, ja vain pari kertaa kipeimmilläni. Vaikka tiedänkin, että tarkoitus on hyvä, niin mä en voi sille mitään että ärsyttää järjestellä astiakaappi uusiksi muiden jäljiltä. Kun siis, eivätkö ne TAJUA, etteivät ne lautaset kuulu sinne! Ja nuo lasit, nehän ovat ihan väärässä järjestyksessä…!
Noniin, kaavoihin kangistumattomuudestani huolimatta olen siis erittäin epäluuloinen omalle reviirilleni tunkeutuvia ihmisiä kohtaan. Ehkä tilanne olisi eri, jos hankittaisiin jostain [/I]yhteinen[/I] koti, jonka pelisäännöt rakennettaisiin yhdessä. Mutta jo ajatuksenakin se, että joku muuttaisi meidän valmiiseen talouteen, tuntuu todella kummalliselta.
Vaikka kyllä mä tiedän, että siinä vaiheessa, kun toinen tuntuu ”omalta” sitä kummasti joustaa – ihan automaattisesti. On se huomattu. Ja kait sitä jokaisella saa olla ne omat kummalliset tapansa.
Suurimpia syitä meidän avioeroon oli se, ettei haluttu näyttää lapsille sellaisen parisuhteen mallia, jossa jatkuvasti vaan tapellaan. Ajatuksena, että yhden vanhemman perheessä kasvaneet lapset ovat kuitenkin onnellisemmassa asemassa, kuin kahden tappelevan vanhemman välissä elävät.
Nyt kuitenkin varsinkin Ekaa on alkanut kovasti kiinnostaa ihmisten väliset suhteet. Harmittaa, etten itse pysty olemaan se, jolta otetaan mallia toimivaan parisuhteeseen – toivottavasti pystyn kuitenkin esimerkilläni opettamaan, että yksinkin pärjää. Ja onneksi lähipiirissä on pareja, jotka näyttävät keskinäisen kiintymyksensä avoimesti. Voi lapsillekin ihan reilusti sanoa, että ”kun tykkää toisesta niin silloin voi halata ja pussata”.
Menipä vakavaksi.
Eka ei ollut nukkunut päiväunia tänään, ja sen kyllä huomasi. Villitsi Tokaa minkä ehti, ja otti nokkiinsa pienimmästäkin vastoinkäymisestä. Tänään eivät sentään toistaneet viikonlopun ideaa, jolloin toinen retuutti Vikaa jaloista ja toinen käsistä – vetäen välillä eri suuntiin ja välillä kolhien ohimennen sängynreunaa.
Iltapesuaika oli yhtä hässäkkää. Ensin kaikki vuorotellen iltapalapöydästä käsien ja naaman pesulle, sitten hammasharjat käyttöön. Ekalta kun pesin hampaita, ehtivät pojat jo vaihtaa harjoja keskenään, Toka hinkkasi vauvan harjalla vessan patteria ja Vika kuurasi suihkun lattiakaivoa. Hienoa. Lopuksi pyllyjen pesu, yövaippojen ja -pukujen etsintä.
Tuo alun lainaus kuului Ekan huoneesta siinä vaiheessa, kun Tokaa vaipatin. Vika oli kontannut pylly paljaana ympäri kämppä ja jättänyt jälkeensä papanavanan. Ja koska vauvat tunnetusti työntävät kaiken suuhunsa, oli Ekan paniikkireaktio ihan ymmärrettävä. Joten Vika pääsi uudestaan suihkuun, ja jostain syystä sai vaipankin saman tien. Sillä välin Toka jo tallusteli huoneestaan katsomaan, että missä sitä kakkaa nyt oikein olikaan… No, Tokan jalkapohjissa, tietysti. Nostin Vikan pinnasänkyynsä ja lähdin isomman pojan kanssa pesulle. Lopulta pääsin luutaamaan koko Ekan huoneen lattian, neidin antaessa turvallisen välimatkan päästä ohjeita – ”siinä mun sängyn vieressä on vielä iso kikkare…”
Oonko mä muistanut sanoa, ettei mulle tule enää [I]yhtään[/I] sellaista lasta, joka ei osaa käydä itsenäisesti vessassa?
EDIT: Miksi mun muuten tekee ihan älyttömästi mieli tupakkaa?