Tästäkin aiheesta mun on pitänyt kirjoittaa taas vaikka kuinka kauan. Tämän aamuinen sessio päiväkodin eteisessä antoi sen viimeisen sykäyksen.
Oon jo pidemmän aikaa ihmetellyt sitä, miten aikuiset puhuvat lasten(sa) kuullen. Lasten toisen vanhemman haukkuminen tuntuu olevan ihan normaalia, vieraiden ihmisten ulkonäköä arvostellaan häpeilemättä ja 3-vuotiaat osaavat jo kaikki mahdolliset kirosanat.
Ihan yleinenkin kielenkäyttö kuulostaa usein hurjalta. Lasten läsnäollessa puhutaan sellaisista asioista, joista lasten ei tosiaankaan tarvitsisi tietää. Ja käytetään sellaisia sanoja, jotka kuuluisivat lähinnä jätkäporukan saunailtaan – tai ainakin johonkin muualle, kuin leikki-ikäisen korville. Parin kaverin kanssa tapailua olen jo vähentänyt, juurikin tuon kiroilun vuoksi. Ei sillä, ettenkö mä olisi vuosien baariduunien jälkeen kuullut kaikkia mahdollisia sanoja, mutten välttämättä halua kenenkään opettavan niitä lapsilleni.
Tämä on myös aihe, josta Exän kanssa väännettiin useammankin kerran. Hän kun oli sitä mieltä, että kiroaa kotonaan silloin kun haluaa, ja mä meinasin että lasten kuullen ei kiroilla. Exä meinasi lasten oppivan ne sanat muutenkin, mun mielestä saavat oppiakin vasta sitten myöhemmin. Jospa ei jäisi niin helposti tavaksi niiden käytäminen – ja rumien puhumiset on myös helpompi kieltää lapsilta jos jättää ne vitut itsekin lausumatta.
Ihan vaan muutama esimerkki:
o Kaverin 2½-vuotiaan kommentti särähti korvaan melko pahasti. Tyttö tuli äitinsä luokse todeten ”Äiti mä haisen, äiti mulla on paskat housussa.” Samainen neiti kertoo usein myös vaatteidensa olevan paskaiset, ja selittää että ”äiti on ihan läski!”
o Eräs uusi naapuri antaa aina kuulua itsestään ollesaan lasten kanssa kotona. Pihan poikki raikuvat niin saatanat kuin perkeleetkin, ja äänenvoimakkuus nousee muutenkin melko korkealle – ja lapset taitavat olla mun Ekan ja Tokan ikäluokkaa.
o Niin, ja se aamuinen. Entisen naapurin poika tuli päiväkotiin isänsä kanssa. Isän lähtiessä alkoi tämä 5-vuotias huudella perään ”Heippa, homo!” ja ”Heippa, paskapää!” eikä isä tehnyt elettäkään kieltääkseen.
o Pohjat taisi kuitenkin vetää se äiti, joka huusi kylällä kurkku suorana ja nimitteli kahta alle kouluikäistä tytärtään lievimmilläänkin ”saatanan huoranpenikoiksi”.
Ei sillä, kyllä mäkin noille kakaroilleni huudan, mutten sentään nimittele tai kiroa. Lasten isästä puhun (ipanoiden läsnäollessa) pelkästään positiivisesti, ja vaikka ylimääräistä painoa onkin, niin pyrin siihen etten lasten kuullen kilojani valittele. Liian usein jo muutenkin kuulee lasten suusta omat äänenpainonsa.
Ja siinä vaiheessa, jos [I]mun [/I] lapseni sanoo jotain kyseenalaista, niin tietää kyllä sanoneensa; vasta pesin Tokan suun saippualla kun nimitti naapurin poikaa kakkapääksi. Meillä joutuu jäähylle myös jos haukkuu toista (tai varsinkin äitiä!) tyhmäksi. Mutta mä nyt olenkin tunnetusti tiukkapipoinen niuhottaja.