Nyt se on sitten todistettu. Meillä ON paskaista. Aamulla löysin keittiön kaapista puolenkymmentä toukkaa, joiden ei [I]tosiaankaan[/I] kuuluisi siellä olla. Jauhomadot tunnistan, niitä ne eivät olleet. Sellaisia pieniä, jotka ilmeisesti kehittävät harsomaista verkkoa ympärilleen. Tai sitten se on joku EU-avustuskaurahiutaleiden uusi ominaisuus, josta mulle on unohdettu kertoa.
Onneksi en ollut vielä ehtinyt hankkia tarpeita risitäisleipomuksiin. Päädyin nimittäin hävittämään kaikki -myös avaamattomat- kuivaelintarvikkeet kyseistä kaapista, ihan jo oman mielenrauhanikin vuoksi. Paitsi makaronien kohdalla tein poikkeuksen, päätin, etteivät ne ötökät [I]voi[/I] olla mitään supermatoja, jotka kaivautuvat muovin läpi.
Nyt ei sitten muuta kuin jotain kunnon myrkkyä tyhjään kaappiin, ettei tilanne pääse toistumaan. Jatkossa täytyy hieman tihentää siivousvälejä – ja hakea Ikeasta jotkut tiiviit säilytysrasiat jauhoille, hiutaleille ja ryyneille.
Eilinen oli astetta mielenkiintoisempi päivä. Hain Ekan ja Tokan puoliltapäivin hoidosta, ehdittiin sopivasti 12.15 lähtevään bussiin. Vika oli liinassa, isot istuivat omilla penkeillään. Uskomattoman hienosti nuo lapset osaavat kyllä käyttäytyä heti jos johonkin lähdetään! Vieraskoreita ovat, ilmeisesti. Kamppiin päästyämme eräs samassa bussissa ollut vanhempi rouva totesikin, että ”kyllä sulla on [I]ihanat[/I] lapset!” Eihän siinä voi kuin myönnellä, että onhan ne. Ainakin nukkuessaan. Silloin niitä voisi olla vaikka kuinka monta.
Käytiin tunnelin Arnold’sissa välipalalla. Eka halusi tietysti [I]vaaleanpunaisen[/I], sydämenmuotoisen donitsin. Mutta kerrankin omasin itsehillintää, söin vaan oman donitsini! Normaalistihan mä olisin vetänyt naamaani myös ne lapsilta jääneet puolikkaat, ja ottanut vielä pari kotipakettiinkin.. Eli kyllä, ihan selvästi olen dietillä.
Hieman taitoa vaati liikkua rullaportaissa kaikkien kolmen kanssa. Vikan liinaillessa kaikki sujui hienosti, Toka oli vaunuissa ja Ekaa pidin kädestä kiinni. Mutta kun vauva siirtyi vaunuihin, piti Tokan tulla kävelemään, eikä mulla enää riittäneetkään kädet, kun vaunujakin täytyi pitää kiinni… Eikä otsassa jöpöttänyt kyrpäkään ollut vielä sitä luokkaa, että siitä olisi ollut hyötyä ylimääräisenä raajana.
Mentiin metrolla Mellunmäkeen ja sitten taksilla loppumatka tapaamispaikkaan. Ipanat oli innoissaan, tietysti, näkivät isiä pitkästä aikaa. Ja Vika ensimmäistä kertaa.
Isot jäi puuhaamaan isänsä kanssa, itse suuntasin Itikseen syömään. Neljäksi oli sovittu tapaaminen, tavoilleni uskollisena pyörähdin paikalle jo kahtakymmentä vaille. Matkalla mietin, että ”nyt jos se tekee oharit, en kyllä enää [I]ikinämilloinkaan[/I] tapaa yhtäkään citymiestä!” Pahalta näytti, vaan saapuihan se paikalle -19minuttia myöhässä.
Viiden jälkeen piti jo lähteä hakemaan lapsia, Itäkeskukseen iltapalalle ja mummon kyydillä kotiin. Retkestä innostuneina isot eivät tietenkään olleet malttaneet nukkua päiväunia, ja takapenkki hiljenikin odotetusti jo ennen Malmia. Nukkuvat lapset sänkyihinsä, Vikalle tissiä ja itsekin nukkumaan heti yhdeksän jälkeen. Siitä huolimatta aamulla oli harvinaisen hankala nousta ylös.
Aamulla oli Vikan neliviikkoispunnitus. 5350g, ”täydellinen pikkumies”. Seuraava käynti lastenneuvolan puolella syyskuun alussa, sain samalle reissulle ämpättyä myös Ekan kolmivuotistarkastuksen ja Tokan puolitoistavuotisrokotuksen. Eipä tartte käyttää jokaista erikseen.
Neuvolasta hyppäsin kaverin kyytiin, lähdettiin [I]Karkkilaan[/I] kun siellä kuulema on jonkun vaatekaupan alennusmyynti. Vaikka uskoinkin vaatekauppoja löytyvän lähempääkin, luotin kaverin sanaan ”hyvännäköisistä vaatteista joista löytyy myös isoja kokoja”.
Löysinkin yhden mukavan näköisen hameen, suunnittelin sitä ristiäisasuksi. Olin jo livahtamassa sovituskoppiin huomatessani hintalapun – 169€, eikä tietenkään alennuksessa. Jätin sovittamatta. Kylälle palattuamme käytiin vielä yhdessä paikallisessa vaatekaupassa, sieltä bongasin lähes samanlaisen hameen neljäsosahintaan. Se oli jo pakko testata, vaan mun krooninen sovituskoppiallergia nosti jälleen päätään. Hameessa ei ollut mitään vikaa, vaan mä en [I]kestä[/I] nähdä itseäni siitä kokovartalopeilistä. Epätoivon kyyneleitä nieleskellen palautin vaatteen paikolleen. Lupasin tulla ostoksille uudestaan sitten, kun olen laihtunut 30kg. Tai edes puolet siitä. Ristiäisiin se vaan ei taida ehtiä, mutta onhan mulla nää yhdet jalkaan sopivat mammahousut.
Eilisestä käydyn jälkipuinnin perusteella mä olen ihana ja kaunis ja fiksu. Ja liian lihava. (Mutta sentään ajoissa paikalla!) Ei siis mitään uutta, ja toiveikkaana kuvittelin mun blogia lukeneen miehenkin nuo asiat tienneen jo ennakkoon. Ja kun kerran tapaamistakin ehdotti ”ilman painorajaa”, niin jotenkin ajattelin, ettei sillä oikeasti olisi merkitystä. Vitut.
Koska mussa kuitenkin on kaikkea, mitä naiselta voi haluta, eivätkä nuo läskit ole pysyvä olotila, mut olisi mukava tavata toisenkin kerran. MUTTA. Mitä jos ne onkin? Missä menee se aikaraja, jonka jälkeen paino muuttuu tilapäisestä pysyväksi? Entä jos nyt tavattaisiinkin toistamiseen, enkä mä sitten laihtuisikaan? Saisinko sitten puolen vuoden (tai vuoden tai viiden vuoden) kuluttua kuulla, että ”sori, mun läskienkatselukiintiö on nyt täynnä, etsin jonkun hoikemman.”
Luultavasti se oon nyt mä, joka tästä asiasta tekee liian ison numeron. Vaan minkäs voit, mulle se ON iso asia. Eikä tuo mun jo ennestään kolhittu itsetunto nyt tykännyt oikein hyvää.
Ehkäpä on parempi taas unohtaa deittailu hetkeksi, ihan kokonaan, ja palata asiaan sitten seuraavassa elämässä. Ehkä.