Käväisin taas aamulla neuvolassa. Ei olisi kiinnostanut ihan yhtään, joten vetkutin lähtöä niin, että meinasin vastoin tapojani myöhästyä. Tulipahan taas polkaistua fillari reippaaseen vauhtiin! Kaikki oli masussa hyvin, ja seuraava aika varattiin jo maanantaille, kun silloin laskettu aika on jo mennyt ja ”täytyy seurata tarkemmin”. Toivottavasti ei tartte sitä aikaa, vaan vauva syntyy viikonlopun aikana! Ja jos joskus vielä alan potemaan ihmisvauvakuumetta, niin vilpittömästi toivon jonkun huitaisevan mua takaraivoon. Ihan vaikka vaan sellaisella kymppikiloisella hienosäätölekalla.
Neuvolasta lähtiessä pyörähdin Rautiassa, sain nimittäin [I]huikean[/I] hyvän idean tuon etupihan kuistin suhteen. Päätin vetää sinne lisää johtoja! S-rautakaupastahan löytyi lyhimmillään 20metrinen johto, vaan Rautiassa oli kymmenmetrisiäkin -ja tietysti puolet halvempia. Yhdeksältä sitten aloitin naapureiden riemuksi porailun ja vasaroinnin, kymmeneen mennessä kuistin pöydän luota löytyi jo kaksiosainen pistorasia. Voi pihalla istuskellessa laittaa vaikka läppärin lataukseen jos ei muuta keksi. Tällä kertaa ei edes tarvinnut kiivetä pöydälle, asentelu vaati ainoastaan pientä tasapainoilua tikkailla ja kuistin kaiteella. Eipä nuo mustat johdot edelleenkään kauniilta näytä valkoista puuta vasten, eikä viritelmä luultavasti muutenkaan mene läpi isoveljeni ammattimiesseulasta, vaan mäpä en ole ikinä väittänytkään olevani ammattilainen. Ja mulle tuo kelpaa, ainakin toistaiseksi. Hermostuessani voin aina spreyata johtojen näkyvät osat valkoisiksi.
Huomenna on neidin syntymäpäivä. Pikkuprinsessa täyttää jo 3v! Juhlan kunniaksi haluaa viedä päiväkotiin [I]vaaleanpunaisen[/I] toukkakakun, joten ei auta muu kuin väsätä sellainen aamulla. Tai noh, viikonloppunahan mä tein jo sen itse kakun pakkaseen valmiiksi, huomiselle jää vaan sen rakentaminen toukan muotoon, sekä tietysti koristelu hilipimpereillä ja [I]vaaleanpunaisilla[/I] karkeilla.
Illalla pidetään pienimuotoiset privaattikemut, sitä varten leivoin tänään ”suklaatoukkakakun”. Vasta vauvan synnyttyä vietetään isommat juhlat, eipähän tarvitse kaikkia kestitä erikseen kun näkevät tulokkaan kerralla. Enkä uskaltanut tälle viikonlopulle alkaa juhlia järjestämään, olisi ollut aavistuksen ikävää jättää vieraat keskenään ja lähteä synnyttämään.
Oon tänään jatkanut menneisyyden miettimistä. Osittain ehkä siksi, että lapset olivat ensin päivän hoidossa ja menivät sitten suoraan mummolaan -tullakseen kotiin vasta nukkumaanmenoajan jälkeen, joten nuijin jälkikasvun suoraan sänkyyn. Koko päivä on siis mennyt omassa rauhassa, nukkuen, syöden ja lukien. Sekä miettien, kuinka paljon elämä onkaan muuttunut lasten myötä.
Mehän lasten isän kanssa yritettiin raskautta yli neljä vuotta. Söin läjäpäin erilaisia hormoneja ja käytiin inseminaatiossakin. Tyttö kuitenkin ilmoitti tulostaan hoitojen välissä -yllättäen täysin luomuna- syksyllä lähes neljä vuotta sitten. Isäntä oli lähtenyt aamulla neljältä töihin, enkä jostain syystä saanut enää unta. Päätin tehdä raskaustestin kun menkat oli ”myöhässä”, mitä nyt siitä mun epämääräisestä kierrosta saattoi mitään päätellä. Ja plussaahan se näytti. Voi arvata, että uni ei tullut sen jälkeen enää ollenkaan.
Yritin tietysti soittaa tulevalle isälle, vaan eihän tuo voinut töissä puhelimeen vastata. Pyörin epämääräisesti ympäri kämppää, kunnes oli pakko läheä koiran kanssa lenkille -ihan vaan jotain tehdäkseen. Ja kesken lenkin isukki sitten soitti, hengästyneenä kerroin uutiset. Reaktio oli tietysti ”ootko sä tosissasi?” ja mähän vakuutin olevani.
Lähdin etuajassa töihin -vain ehtiäkseni Rotuaarille apteekkiin ostamaan toisen testin. Varmuuden vuoksi. Plussaa näytti sekin, vaan vielä piti soittaa siihen käyttöohjeessa kerrottuu numeroon ja kysyä, pitääkö tulos varmasti paikkansa. ”Kun ei mun pitänyt tulla raskaaksi, lääkäri sanoi etten tuu ikinä saamaan lapsia luomuna!” Kuulema tulos oli ihan luotettava. Seuraavaksi soitin neuvolaan, josta hoitaja antoi ohjeeksi, ettei enempää testejä kannata tehdä, ja lapsettomuuspolille, josta sain ultra-ajan. Eihän sitä tiennyt, jos olisi vaikka kaksoset tulossa kun kuitenkin hoitoja pohjalla.
Mä en muista, että olisin ollut ikinä niin onnellinen! Tietysti pelotti aika helvetisti, ensin keskenmeno -tuntui, ettei kakkaakaan uskalla pinnistää ettei vauva tule ulos- ja sitten kaikki muut mahdollisuudet vammaisesta lapsesta alkaen. Suhdekin sai ihan uuden ulottuvuuden, kun kyllähän hoidoissa ramppaaminen oli kummankin hermoja rasittanut.
Neiti syntyi viikkoa lasketun ajan jälkeen, kaikki sujui mainiosti. Isukki oli mukana synnyttämässä -vaikka vielä edellisviikonloppuna, juhannuksena jolloin mulla oli LA, oli ollut isosti päissään ”kun ei se vielä synny kuitenkaan”-, ja seuraavana päivänä toi sitten sairaalaan kaksi vaaleanpunaista ruusua -toisen äidille ja toisen tyttärelle. Kotiinlähtö pelotti, entä jos mä en osaa hoitaa sitä? Entä jos mä oon niin huono äiti, että se vauva otetaan multa pois? No, ei otettu (vaikka joskus kyllä tuntuu, että niin olisi ollut parempi), ja arki alkoi sujumaan.
Naimisiinkin mentiin, pitihän kaikkien saada sama sukunimi. Perheidylliä! Molemmat vanhemmat, kaunis ja terve lapsi, oma (tai noh, pankin) omakotitalo, koira, moottoripyörä ja farmariauto. Sääli vaan, että kaikki se perustui mitä suurimmalle kusetukselle, vaikkakaan en sitä vielä silloin tiennyt.
Kaikenkaikkiaan elämä oli päällisin puolin auvoista, vaikka välillä otettiinkin railakkaasti yhteen. Sovittiin että toinenkin lapsi saa tulla jos on tullakseen -ja sehän tuli. Toisen raskaden aikana tilanne kuitenkin muuttui jatkuvasti huonompaan suuntaan, kärjistyen juniorin syntymään ja ristiäisiin, sekä niiden jälkeiseen aikaan.
Jotenkin mä olin kuvitellut, että eletään koko loppuelämä yhdessä. Vaan kun ne paskat päivät lisääntyi lisääntymistään, ja lopulta peittivät kokonaan alleen ne ennestänkin vähäiset hyvät hetket, oli pakko myöntää itselleenkin, ettei yhteiselämä onnistu. Valitettavasti. Ja lopputuloksen sitten tietävätkin kaikki.
Jäin miettimään, että mikä helvetti siinä on, kun kaikki alkaa potkimaan päähän? Ensin joku pikkujuttu menee reisille, ja jostain lumipalloefektistä johtuen koko elämä on kohta perseellään. Mikään ei luonnistu ja kauppalistan suunnittelustakin tulee valtataistelua -suuremmista asiosta puhumattakaan. Kun lopulta ainoa helpotus tilanteeseen on laittaa kantapäät vastakkain ja jakaa yhteiselämää varten vuosien varrella hankittu omaisuus.
Eroa en ole katunut hetkeäkään. Jälkeenpäin on vaan helppo olla viisas ja todeta, että kaikki vaaran merkit olivat näkyvissä jo vuosia. Että olisi pitänyt lopettaa koko juttu jo viimeistään puolen vuoden jälkeen, olisi säästynyt paljolta. Toisaalta -siinä tapauksessa mulla ei myöskään olisi noita ah, niin raivostuttavia, mutta siltikin niin rakkaita lapsia. Ja luultavasti olisin jatkanut niin ryyppäämistä kuin rellestämistäkin ihan eri tavalla.
Joten, parempi kait näin, kaikesta huolimatta. Ehkä se elämä vielä tästä tasoittuu. Eihän sitä tiedä, minkälaisia yllätyksiä tulevaisuudella on varattuna.. Vaan olisihan se jo mukava löytää rinnalleen sellainen ihminen, jonka kanssa synkkaisi.
Tulipahan taas tilitys, ei mulla ihan tällaista tekstiä ollut tarkoitus kirjoittaa. Täytyy varmaan mennä nukkumaan.