Puhuin tänään puhelimessa erään erittäin rakkaan ystäväni kanssa. Pohjoisessa asuessamme näimme vähintään viikoittain, usein useammankin kerran viikossa. Tämä ihminen tiesi silloin minusta enemmän kuin kukaan muu. Hän tiesi avioliittoni, seksielämäni, henkisen tilani, iloni, murheeni ja ajatukseni. Hän on aina ollut tukenani, niin iloissa kuin suruissakin, kannustanut ja palauttanut joskus maan pinnallekin. Toivon, että olen ollut hänelle puoliksikaan yhtä hyvä ystävä, kuin hän minulle.
Ja siis, kyseessä on mies.
Nyt emme ole nähneet pian vuoteen, ja puhelutkin ovat satunnaisia. Tuntuu pahalta ajatella, että välimatka on voinut erottaa meidät näin – toisen arjessa ei enää olekaan mukana, eikä tiedä mitä milloinkin tapahtuu.
Kun tutustuimme, olin vakavasti jo melkein naimisissa, ajattelin löytäneeni elämäni miehen jonka kanssa haaveilin perheenlisäyksestä. Ystävyytemme jäi syvän ystävyyden tasolle, ja vaikka on halittu ja itketty toistemme olkapäitä vasten, ei mitään seksuaalista ole välillämme ikinä ollut. No okei, joku läpällä heitetty perseenpuristelu joskus, mutta edes pussailuun emme milloinkaan edenneet.
Tänään tuli mieleen, että mitäs jos olisimmekin tavanneet jossain toisessa elämäntilanteessa? Entä jos olisinkin ollut silloin jo eronnut? Tai jos olisimme tavanneet paria vuotta aiemmin, jolloin lasten isän kanssa pidimme taukoa ja elelimme kämppiksinä?
Uskon, että meillä olisi ollut hyvä suhde, pystymme keskustelemaan asiasta kuin asiasta, mutta myös istumaan hiljaa. Huumorintajumme on joskus pelottavan samanlaista, arvomaailmamme kohtaavat ja harrastuksen merkeissä alunperin tutustuimmekin. No okei, on siinä miehessä monta ärsyttävääkin puolta, mutta kenessäpä ei olisi. Siis kenessäpä [I]miehessä[/I], mähän tietysti olen täysin vailla ärsyttäviä tapoja.
Nyt tilanne on kuitenkin jo sellainen, etten osaa edes kuvitella meidän harrastavan mitään irstautta. Olemme olleet ystäviä ”liian monta” vuotta voidaksemme enää siirtyä siitä muunlaiseen suhteeseen. Hänellä on oma parisuhde, ja välimatkaakin meillä on yli 600km..
Silti en voinut vastustaa tänään kiusausta, vaan esitin avoimen kutsun; ”Jos joskus lemppaat sen emäntäsi pihalle, niin muista että mä olen edelleen sinkku.” Ja hänkin totesi, ettei meidän yhteiselämä olisi ollut ollenkaan hullumpi ratkaisu. (Tosin, saattoihan tuo kyllä sanoa sen ihan vaan mun mieliksenikin) Kummallista, miten sitä alkoikin kaivata jotain tuttua ja turvallista, jonka perään ei ole ikinä ennen haikaillut.
Ja edelleen se ajatus – entä jos tilanne olisikin ollut toisenlainen…?