Viikonloppu sujui harvinaisen kummallisissa tunnelmissa lasten isä saapuessa uuteen kotiimme aikaisin perjantaiaamuna. Elävästi muistui mieleen, minkä vuoksi puolitoista kuukautta sitten (aika on muuten mennyt älyttömän nopeasti!) erosimme.
Emme kuitenkaan onnistuneet ihan tappamaan toisiamme, joten on meissä ehkä kuitenkin hitunen aikuistakin. Ja totta puhuakseni, oli meillä paikoitellen jopa ihan siedettävää -lähes mukavaakin!
Perjantai hengailtiin kotona, syötiin hyvin ja käveltiin koiran kanssa kylälle jätskille.
Lauantaina käytiin heti aamusta torilla, yhdeltä mulla oli kampaaja-aika, ja neljältä jo tallusteltiin Lintsin porteista sisälle. Neiti oli taas innoissaan, ”tuonne, tuonne, tuonne” vaikkei edes tiennyt mitä laitteet olivat. Noh, rannekehan se piti tietysti ostaa, ja kaikki alle metristen laitteet käydä läpi -parhaimmat kahteen kertaan isin ja äidin riemuksi.
Sunnuntain kaatosateessa lähdettiin shoppailemaan Selloon, ostin juniorille sukkia ja syötiin RAXissa pizzaa. Vauva järsi innoissaan reunapaloja, maisteli kurkkua, maissia ja keitettyä kananmunaa, sekä jälkkäriksi tietysti jäätelöä äidin vohvelista. Eikä neiti jäänyt sen huonommaksi syöjäksi, vaikkei herättänytkään ruokailutavoillaan naapuripöydässä yhtä suurta hilpeyttä kuin poju.
Tänään ex-isäntä sitten lähti. (mulla on muuten terminologinen ongelma; pitäisikö mun puhua exästä, lasten isästä vai mistä? Ja ollaanhan me sitäpaitsi vielä naimisissakin. Entäs sitten hänen sukulaisensa? Ex-anoppi? Lasten tädin mies isän puolelta? …) Tunnen syyllisyyttä siitä suunnattomasta helpotuksesta, kun sain reviirini takaisin. Ei ylimääräisiä kalsareita pyykkikorissa tai hammasharjaa lavuaarin reunalla. Lisäksi en ole kuluneiden neljän yön aikana nukkunut käytännössä ollenkaan -ilmiö johon en osannut lainkaan varautua, olenhan aina inhonnut nukkua yksin. Ajattelin, että mahdumme mainiosti parisänkyyni, kun lastenhuoneen vuodesohva on oikeasti huono nukkua. Nyt kuitenkin tuntui, kuin olisin eksynyt baari-illan jälkeen väärään sänkyyn, josta pitäisi lähteä mahdollisimman pian kotiin. Paitsi että olin ihan oikeassa sängyssä, omassa kodissani. Ja koska en halunnut ottaa ajolähtöä omasta sängystäni, makasin yöt valveilla, säpsähtelin jokaista ääntä, jumitin hartiani totaalisesti ja keräsin lahjakkaan univelan.
Kun on seitsemän vuotta asunut yhdessä, on toisen mielipide luvattoman tärkeä -edelleen. Odotin kauhun sekaisella innolla minkälaisen vastaanoton uusi kotimme saa, vaikkei sillä loppujen lopuksi olekaan mitään merkitystä. Ensimmäinen kommentti oli olohuoneen ikkunasta ulos katsellessa ”Aijai, toi ei ole yhtään kiva. Voimalinjat noin lähellä.” Kyseiset johdot siis kulkevat tien varressa, reilusti taloyhtiön tontin ulkopuolella. Enkä mä ollut edes huomannut niitä. Puoliväkisin yritin kalastella jonkinlaista positiivista kommenttia, ja lopulta sellaisen sainkin ”Onhan tää ihan kiva, mutta itse en kyllä pystyisi asumaan tällaisessa paikassa.” ARGH! Ei sun tarvitsekaan, mutta mä olen silti yrittänyt tehdä tästä [I]meille[/I] kodin!
Aiemmin tuntui ihan luonnolliselta, että haukuin miestäni. Se oli MUN mies, ja mä sain ajatella siitä mitä tahansa – vaikka kenen tahansa muun arvostelun tunsinkin heti kohdistuneen myös itseeni. Osittain tuntuu niin edelleen, jos joku sanoon exästä jotain negatiivista, tulee hillitön halu häntä puolustaa. Vaikkei aina olisi syytäkään. En kuitenkaan enää katso omaavani oikeutta setviä suhdettamme tai riitojamme, emmehän enää ole yhdessä. Kummallista. Tässä vaiheessahan pitäisi kaivaa kaikki paska esille ja saattaa toinen mahdollisimman huonoon valoon..
Pyöräily on jäänyt vierailun myötä. Ollaan lähinnä liikuttu porukalla, eikä siihen yhtälöön oikein fillari mahdu. Ja tänään kun pääsitiin liikenteeseen, oli jo melko lämmin, eikä koira ollut käynyt aamulenkillä, joten tallustelimme keskustaan vaunujen kanssa. Seuraava projekti onkin opettaa vanhus (viikko sitten tuli 7v täyteen, onnittelut!) juoksemaan pyörän vieressä, peräkärrystä huolimatta. Mutta se on edessä vasta ilmojen viilennyttyä, enhän halua tappaa koiruutta lämpöhalvaukseen.
Jotain hyvääkin – sain koirani vihdoin kotiin, ja voimme aloittaa rivitalon ääniin totuttelun. Lisäksi lapset olivat innoissaan isin läsnäolosta, eikä kumpikaan edes vierastanut.
EDIT: Niin, ja onnistuin myös rekisteröimään itselleni hotmail-osoitteen ja avaamaan messengerhässäkän. Vielä ei ole hajuakaan siitä, kuinka se toimii, mutta pikakuvake sanoo mun olevan online-tilassa. Se riittäköön toistaiseksi.