Tuossa taannoin kirjoittelin siitä, kuinka jotkut ihmiset menevät [URL=http://www.city.fi/yhteisot/blogi/message.php?id=79022]ihon alle.[/URL] Yksi tällaisista ihmisistä mun elämässäni on ollut SS, johon tutustuin vuonna 2000, Suvelassa asuessamme.
Kun 2001 muutettiin pohjoiseen, meidän yhteydenpitokin väheni. Viimeksi tapasimme muistaakseni 2002, ja häpeän edelleen silloista käytöstäni. En yritä enkä halua puolustella itseäni, mulla vaan meni totaalisen överiksi. Enkä yhtään ihmettele, ettei kyseisestä ihmisestä sen jälkeen juurikaan kuulunut.
Mulla on kuitenkin ikävä meidän ystävyyttämme, ja oon ajatellut SS:n perhettä usein varsinkin sen jälkeen, kun muutin takaisin etelään. Viime yönä (joskus kahden ja kolmen välillä) keksin sitten kaivaa SS:n esille.
Enirotin nimellä, ei löytynyt. Osoitteesta muistin vaan postinumeron ja paikkakunnan (Helsinki, ei paljon auta!), ja sekin saattaa olla hyvinkin vaihtuva tieto. Silloista työnantajaakaan en viitsinyt alkaa kyselyillä pommittamaan. Suunnittelin jo soittavani väestörekisteriin, mutta sitä ennen kokeilin vielä viimeistä oljenkortta – lasten nimiä, jotka tosin sain mieleeni vasta pitkällisen muistin tonkimisen jälkeen. Ja kas, pojallahan oli julkinen puhelinnumero! Numeron perusteella sitten osoite, ja etanapostia kirjoittamaan.
Kirjoitin kirjeen melko hätäisesti, ja aavistuksen sekavasti. Osin jo vuorokaudenajastakin johtuen. Tekstiä tuli yksi A4 molemmin puolin, pyysin (vaikkakin monta vuotta myöhässä) anteeksi taannoista käytöstäni, kerroin lyhyesti kuulumisia (ollaan erottu, lapsia on kolme ja koiraa ei enää ole) ja esitin vienon toiveen mahdollisesta yhteydenotosta.
Postitin kirjeen heti aamulla välttääkseni katumapäälle tulemisen. Tai siis, alkoihan se kaduttamaan samalla hetkellä kun postilaatikon luukku kolahti kiinni, mutta siinä vaiheessa oli jo myöhäistä. Saas nähdä kuinka käy, ainakin olen yrittänyt. En usko, että ystävyytemme enää pystyisi samanlainen olemaan kuin aiemmin, mutta jos nyt edes joskus voisi kuulumisia kysellä ja vaikka tavatakin. Eniten vituttaa se, että tiedän väliemme viilenemisen johtuneen ihan vaan mun omasta typeryydestäni. Toivottavasti en kirjeelläni ja anteeksipyynnölläni enää lisää pahoittanut SS:n mieltä täältä menneisyyden hämärästä.
(Tämä teksti toimikoon pelotteena myös kaikille muille, joiden kanssa en ole ollut viime aikoina tekemisessä mutta jotka mua kuitenkin stalkkaavat – ikinä ei voi tietää, koska keksin ottaa yhteyttä! VAPISE KAUHUSTA! Tai mikä vielä parempaa, ilmoita itsestäsi ennenkuin mä kaivan yhteystiedot esille.)