Voikohan kiukkuisuus kroonistua? Musta alkaa tuntumaan, että nykyään olen joko pahalla tuulella, tai sitten helvetin pahalla. Ensimmäiseksi aamulla alkaa vituttamaan, ja illalla pääse kiukkuisena nukkumaan.
Osittain johtuu varmaan tuosta polvesta. Ei mua kiinnosta pätkääkään onko se kipeä, vaan kun se rajoittaa elämää! Ja siis, oikeastaan se ei edes ole kipeä, välillä vaan muistuttaa olemassa olostaan – lähinnä silloin, kun yritän jotain tehdä. Kuten kävellä. Tai käydä vessassa. Tai nousta lattialta ylös. Tai ängetä autoon. Tai kumartua.
Toisaalta veronsa vaativat nuo yövalvomiset. En oo nukkunut yhtään kokonaista yötä varmaan sen jälkeen kun aloin Ekaa odottamaan. Ja nyt vielä tissibaarin anniskelurajoitukset, joita Vika tunnollisesti koettelee pari kertaa yössä. Vaikka tilanne onkin helpottunut, ja vauva rauhoittuu pääsääntöisesti silittelyllä jatkamaan unia, niin ei se unen laatu ole niin hyvä kun välillä joutuu heräilemään.
Ja sitten nuo ipanat ainaisine vaatimuksineen! Saisikin edes joskus olla hetken rauhassa, ilman että joku on koko ajan vailla jotain! Kun kolmen sakkiin mahtuu pari lahjakkaasti uhmaavaa leikki-ikäistä, ja yksi jatkuvaa huomiota vaativa tissivauva, niin vähemmästäkin alkaa hermot paukkumaan. Oon nyt muutamaan kertaan todennutkin jo, että kohta tosiaan tarvitsen hermoloman jossain pyöreässä, pehmustetussa huoneessa. ILMAN lapsia.
Seuraavista kappaleista huolimatta en myönnä olevani katkera, helvetin väsynyt ja kyllästynyt vaan taas.
Tuttu emäntä valittaa, kuinka saa lapset isänsä luokse ainoastaan joka toinen viikko viikonlopuksi. Niin, no, mulla lapset näkevät isäänsä parin kuukauden välein pari tuntia. Ja silloinkin oon koko ajan hälytysvalmiudessa. Vika ei tietenkään ole vielä tapaamisiin edes yksinään osallistunut, kun ollut niin tississä kiinni.
Toinen, avioliitossa elävä yhden lapsen äiti on sitä mieltä, että ”kyllä mäkin olen oikeastaan yksinhuoltaja!” Perusteena se, että mies tekee pitkää päivää töissä. Kummasti kuitenkin on mahdollisuus lähteä aina tarvittaessa yksin kauppaan, useampana iltana salille, ja baariinkin lähes viikoittain.
Selitä nyt siinä sitten toiselle, että miehen satunnainen viikonloppureissu ei vielä tee yksinhuoltajaksi (tai noh, riippuen tietysti mitä siellä reissussa tapahtuu). Että raskainta on vastuu, kun edes vessaan ei pääse yksin, ja jos jotain sattuu, niin siitäkin huolimatta on pärjättävä yksin. Ei voi heittäytyä sängyn pohjalle ja käskyttää toista tuomaan panadolia ja kuumaa mehua kun pääsi flunssa iskemään, vaan apteekkiin on raahauduttava itse – tietysti lasten kanssa.
Ja kun kaiken huipuksi saa kuulla kommentteja, että ”Isot lapsethan on päiväkodissa, mikäs hätä sulla muka on? Voit maata kotona kaiket päivät ja välillä vaan antaa vauvalle tissiä.” Totta, kotiäidithän eivät muuta teekään, kuin muokkaa sohvaan perseenmuotoista kuoppaa.
Ääh, tulisi kevät! Helpottaisi huomattavasti jo sekin, ettei jokaiseen liikkeellelähtöön tarvitsisi varautua vuorokautta etukäteen, ja pukea kolmelle lapselle villapukuja ja toppahaalareita.