[I]”Hoivatkaa, kohta poissa on veljet, muistakaa, heille kallis ol maa. Kertokaa lasten lapsille lauluin, himmetä ei muistot koskaan saa!”[/I] – Kalervo Hämäläinen, Veteraanin iltahuuto.
Mä lauloin aikoinaan seurakunnan kuorossa, muistaakseni vuosien -90 ja -96 välillä. Nyt on vanhoja kuorolaisia huhuiltu konsertoimaan ”vanhojen hyvien aikojen muistoksi”. Ja mähän tietty ensimmäisenä oon ilmoittautumassa hoilaamaan, omaksi iloksi ja muiden kiusaksi.
Tämän päivän kohokohta olikin sitten ensimmäiset harjoitukset. Toisaalta mukavaa, toisaalta äärettömän ahdistavaa. Saatiin nippu nuotteja, ja lauleskeltiin ne läpi. Lähdin urheasti keppien kanssa liikenteeseen, olisi ollut jo vähän liikaa saapua paikalle rollaattorilla, [I]ikivanhana[/I] kuorolaisena.
Huomasin taas olevani äärettömän epäsosiaalinen. Välttelin parhaani mukaan muiden kanssa keskustelua, enkä todellakaan mennyt kenenkään viereen istumaan. Vastailin toki kysymyksiin ja olin ystävällinen, vaan muiden kuulumisia en jaksanut alkaa erityisemmin utelemaan. Hitto, jos mä en oo nähnyt porukkaa yli kymmeneen vuoteen, eikä olla aiemminkaan oltu tekemisissä kuin kerran viikossa harkoissa, niin miksi nyt pitäisi sitten olla ylimpiä ystävyksiä? Vieraat ihmiset!
No, olipa ainakin hyvä muistutus siitä, etten ikinämilloinkaan osallistu yhteenkään luokkakokoukseen!
Toka jaksaa koetella. Vänkää ihan vaan periaatteesta vastaan joka ainoassa tilanteessa, oli kyse sitten pyllyn pesemisestä, lelujen keräämisestä, ulos lähtemisestä, nukkumaan menemisestä tai sisälle tulemisesta. Oon joutunut poistamaan sen suunnilleen jokaiselta ruokailulta muutaman viime päivän ajan, alkaa aina pelleilemään ja sotkemaan. Pukeminen on yhtä tuskaa (varsinkin tän koiven kanssa) kun pitäisi jatkuvasti juosta perässä. Tosin en juoksisi terveelläkään jalalla, mutta kuitenkin.
Ja kun yhtälöön lisätään kipeä polvi, pakkolepo neljän seinän sisällä ja pari lasta jotka hyppyyttävät pitkin öitä niin, etten oo muutamaan yöhön nukkunut puolta tuntia pidempiä pätkiä, niin onpa kumma jos alkaa hermot paukkua.
Mihin ne mun energiset nuoruusvuoteni oikein katosivatkaan taas?