Eilen, oli sellainen sää, että minusta tuli lapsi. Satoi lunta kovalla pakkasella, jolloin se on höyhenen kevyttä ja vielä sitäkin kevyempää. Kävelin töistä pois päin, aurinko apistoi ujosti, ja hanget kimaltelivat kuin tonneittain kristallia ja timantteja. Lumi kinosten päällä oli kevyttä, pehmeää ja kaunista. Mieleni olisi tehnyt heittää estot ja hyvä kaäytös huisin helvettiin, hankkiutua eroon näistä aikuisuuden kahleista ja lähteä pöyrimään lähimpää koskemattomaan hankeen. Olisin tehnyt satoja lumi enkeleitä. Olisin viskonut vasta satanutta , puhdasta, valkeaa lunta ympäriinsä ja katsellut kuinka se kimmeltää auringon loisteessa. Tiedän että luonto ja sen ilot olisivat saaneet minut pauloihinsa moneksi tunniksi. Olisin lopettanut vasta kun olisin ollut liian väsynyt enää liikauttamaan yhtäkään lihaksistani tai kun olisin jo ollut puolittain hypytermian vallassa… Pidin kuitenkin pintani ja tyydyin vain laiskasti potkimaan lunta edelläni, silti haltioituneena sen kauneudesta. Ainakin yksi asia mikä maailmassani on toistaiseksi pysynyt ennallaan, rakastan talvea!
Ja ehkä toinenkin asia joka ei kovasti ole muuttunut, luonto on lähellä sydäntäni. Harmittaa, kun ei ole enää aikaa(tekosyy) liikkua luonnossa kuten pienempänä. Enää eivät ole minulle metsät tuttuja ja vuodenajan vaihtelut mielenkiintoisia seurata. En enää hyppää syksyisin lehtikasan tai vesilätäkön keskelle vain koska siltä tuntuu(okei kyllä välillä lapsettaa niin paljon että teen näin=). Enkä enää lähde seuraamaan polkua metsässä vain koska siellä näyttää kauniilta, tai ”ei sitä tiedä mihin tuolla voi törmätä”. Oikeastaan nykyisin pääsen lähelle luontoa vain ratsastusretkilläni, mutta kiitos hyvän ystäväni, edes silloin.
*miksi lumi narisee jalkojen alla? -koska lumihiutaleiden sakarat katkeilevat, kun astut niiden päälle*