Univelat nukuttu, ja mieli iloinen.
Olo on taas varma, ainanki tämän eron suhteen.
Itseäni sen sijaan usein ihmettelen.
voiko tähän jäädä koukkuun?
Yksi asia minkä olen tästä parisuhteesta oppinut kantapään kautta, niin en anna enää kenenkään polkea minua maahan ja sanoa minkälainen minun pitää olla. Aion olla rehellisesti oma itseni, ja jos se ei kelpaa niin sitten se ei kelpaa.
Niin rehellisyys…
Jos toinen asettaa käyttäytymis- ja toimintamalleja joita et voi totetuttaa. Jos toinen kieltää sinulta oman elämän. Etkö silloin yritä vaikka alitajuisesti pitää kynsin ja hampain niistä kiinni ja tehdä sitä vaikkapa sitten salaa. Siitä tulee kierre…
”alistun olemaan sellainen kuin haluat, mutta…”
EI ENÄÄ NÄIN!!! Haluan suhteen jossa voin olla TÄYSIN rehellinen hyvine ja huonoine puolineni. Ja tätä toivon myös siltä toiselta puoliskoltakin.
Miksi sitten välillä tuntuu etten voi olla rehellinen edes tuntemattomille ihmisille, jotka laittavat viettelys- tai pikaviestejä. Miksi en voi vain kohteliaasti sanoa että sori ei kiinnosta. Yleensä jätän vain vastaamatta. Pelkäänkö sittenkin niin paljon toisen ihmisen ”satuttamista”, vaikka yleensähän nämäkin lähtevät ihan vain leikillään yrittämään..
Kuitenkin jos itse viestittelen jonkun kanssa niin toivon että hän rehellisesti kertoo jos ei enää kiinnosta. En minä siitä loukkaantuisi, päin vastoin. Loukkaantuisin siitä jos hän turhaan pitäisi toivoani ja kiinnostustani yllä…
YRITÄN TÄSSÄ ASIASSA PARANTAA TAPANI, LUPAAN SEN!