Kävin jo kerran nukkumassa, mutta palasin takaisin. Kun en minä heikko ihminen muuten uskalla, niin kirjoitanpa asioita ylös. Niitä asioita, jotka pitäisi uskaltaa sanoa, niitä sanoja, joiden tulisi tulla kuulluksi.
Yhdelle henkilölle pitäisi kertoa, kuinka tärkeä se mulle on. Säännöllisin väliajoin se on mua kohtaan täysi mulkku ja pistää mun nupin sekaisin. Mutta se on mulle tärkeä ystävä, ja se sen pitäisi kuulla.
Toiselle henkilölle pitäisi kertoa, että minä tykkään siitä. En usko sen tykkäävän musta, ainakaan se ei ole sitä mitenkään selvillä vihjeillä näyttänyt. Ja vaikka se tykkäisikin, niin luulen ettei se uskaltaisi sanoa sitä. Mun pitäisi siis olla vahva ja uskaltaa, unohtaa kaikki riskit ja vaan uskaltaa.
Kolmannelle henkilölle mun pitäisi sanoa paljon. Niin paljon, etteivät sormet kestä kirjoittaa. Pitäisi pyytää anteeksi, vaikka ei ole mitään pyydettävää. Pitäisi vain halata ja antaa itkun tulla. Sitä minä ikävöin, olkapäätä johon itkeä. Ja se oli hyvä olkapää siihen, se ei mennyt karkuun.
Neljännenkin henkilön kanssa täytyisi puhua. Ihan vain istua alas ja sanoa kaikki.
Mutta en uskalla. Pidän itseäni vahvana ihmisenä, mutta silti en uskalla. En ole vuosiin osannut tunnustaa olevani heikko. Minun tulisi pärjätä, selvitä yksin ilman apua. Ja nyt, kun tunnustan julkisessa merkinnässä olevani HEIKKO…. Se ei helpota oloa yhtään.
Olkaa lapset ihania, ja tunnistakaa itsenne. Näin minun ei ehkä tarvitse sanoa mitään ääneen.