Meinasin taas jo piilottaa koko blogin. Niin meinaan tehdä aina, jokaikisen merkinnän jälkeen. Mutta ei, en kiusallanikaan. Kun en muuten uskalla avata suutani, niin ainakin virtuaalisesti uskallan ja saan sanoa. Nyt en vain tiedä kuka tätäkin merkintää lukee, mutta eipä sillä kai ole merkitystäkään. Lukekoot kuka lukee.
En usko niiden henkilöiden eksyvän tänne, joiden haluaisin eksyvän. Tai haluaisin ja samalla en missään tapauksessa haluaisi. Ihanan skitsofreenistä, eikö? Monet merkinnät, suurinosa, on osoitettu jollekin henkilölle. Kaikissa sitä ei suoraan lue, tai se ei ole luettavissa edes rivien välistä. Mutta melkein jokaisella merkinnällä on oma kohteensa. Kohde, joka on merkinnän lukenut, kohde, jonka soisin lukevan tai se kohde, joka saisi pysyä kaukana poissa. Jokin kohde, jokin tarkoitus.
Merkinnät tulee myös aivan liian usein kirjoitettua mitättömällä itsesensuurilla. Luotan anonyymiyteeni, joka taitaa sekin olla melko mitätön. Jokainen minua vähänkään tunteva tietää minun cityilevän, jotenka tänne eksyminen ei liene vaikeaa. Se siitä turvallisesta tuntemattomuudesta siis.
Voi olla, että tämä jää viimeiseksi merkinnäkseni. Katsotaan, miten mieli tästä muuttuu. Taidan herättää uudelleen henkiin päiväkirjani, sen joka on vain minun. Minun ja ajatusteni välinen.