Mä en ole ajatellut koko keväänä kovinkaan paljon mun perhesuhteita vaikka talvella niistä kyllä hiukan puhuinkin. Mulle sanottiin silloin, että mä mietin niitä liikaa. No ehkä mä välillä mietinkin, mutta en mä lopulta kokonaan niitä voi olla ajattelemattakaan kun kuitenkin ne on minulle melko perustavia asioita historiassa, kuten monelle nyt perhe on.
Mä äsken kävin lyhyen dialogin siitä, että miten mun joulut ovat menneet viime vuosina. Tai oikeammin siitä lähtien kun en enää ole asunut mun alkuperäisessä kodissa. Siinä, missä mä asuin 18-vuotiaaksi asti ennen kuin muutin pois talon myynnin tieltä. Silloin kun mun vanhemmat erosivat melko myrskyisästi ja musta joskus tuntui, että mussakin hajosi jotain joka ei varmaan vieläkään ole täysin korjaantunut. Voisi helposti olettaa, että ns. täysi-ikäisyyden kynnyksellä oleva ihminen osaa ottaa omien vanhempiensa eron ihan hyvin vaikka siinä olisikin omat skismansa. Mulle vain suurin mielen järkyttävä asia oli se, että kun ihmiset osaisivat käyttää alkoholia jollain tapaa järkevästi, mutta ei. Kuten Timo Rautiainen on joskus sanonut, että mikään asia ei ole niin huonosti, etteikö sitä viinaa juomalla saisi huonommaksi.
Sanoin äsken käymässäni keskustelussa, että mä niihin aikoihin vietin pari joulua mun sen aikaisen hyvän kaverin luona ja kun niiden äiti piti mua vielä jonkinlaisena kakkospoikana niin mukavahan siellä oli olla ja tajusin, että mun varmasti pitäisi joskus käydä heitä vielä kiittämästä asiasta vaikken olekaan ollut viime aikoina heidän kanssaan juurikaan tekemisissä, mikä on sinällään myöskin todella suuri harmi. Sitten myöhemmin pari joulua on mennyt siskon luona Norjassa ja loput joulut vähän siellä täällä lähinnä parhaan ystäväni seurassa jossain baarissa.
Tuli puheeksi mun isä ja sitten kun multa kysyttiin, että miten mä sitä näen niin huomasin, että en mä ole nähnyt sitä ainakaan pariin kuukauteen. Sinällään mä tiedän, että se on nyt Lappeenrannassa. Se oli pitkään reissussa ulkomailla jonkun naisystävänsä luona, sen tarkemmin en itsekään tiedä, mutta aloin vain kelata, että voisihan sitäkin joskus nähdä. Mutta pitääkö isäänsä nähdä vain siksi, että sitä pitäisi nähdä? En mä tiedä. Mitään skismaa mulla ei sen kanssa ole ja sinänsä mä kait sitä rakastankin, mutta en mä oikeastaan tunne mitään sitä kohtaan. Se on vain faija ja sillä siisti. Jos se nyt kuolisi niin todennäköisesti mä kaipaisin sitä paljonkin, mutta ihan todella kun ajattelen, niin en mä oikeastaan tunne mitään sitä kohtaan.
No muista perheenjäsenistä en nyt jaksa edes jauhaa, kun kyllä kait nuo nyt pärjäävät ilman minuakin. Olen nyt kevään aikana pistänyt pakettiin aika paljon aatoksia ja suunnitellut sitä, että mitä mä teen kun saan koulun joku päivä päätökseen. Musta vaan joskus tuntuu, että mun sisko on ainoa mun sukulainen, kenen kanssa mä oikeasti olen vielä muutaman vuoden päästä tekemisissä. Pitäisiköhän olla huolissaan? No, kyllä ne soittelee jos ne haluaa mua nähdä.
Niin ja siis tämä aivopieru tuli ihan vain siitä, että multa kysyttiin, että miten mun perhesuhteet voi ja kun lopulta mä siis en ollut ajatellut niitä pitkään aikaan, mikä on sinänsä varmasti ihan hyvä homma.