Edellinen merkintä on viime keskiviikolta. Aika on mennyt tuhottoman nopeasti ja vaikka tietyllä tapaa olenkin koko tämän ajan tiedostanut sen, että kirjoittamaankin pitäisi päästä, en vain yksinkertaisesti ole joutanut. Tai olisin toki joutanut, jos vain olisin raivaamalla raivannut itseni kaikkien muiden asioiden seasta koneen ääreen – edes hetkeksi – ja sitten kirjoitellut niitä näitä ja vähän mitä sattuu. Vaikka toisaalta, niinhän minä nytkin aion tehdä. Sattuipa nyt kuitenkin vain niin hassusti käymään, että se ratkiriemukkaan kuuluisa IRL-merkkinen toimintamalli vei tämän pojan mennessään. Vaikka toki sillä viejällä ihan etunimikin on. Ja on sillä hymykin.
Melko kauan on kulunut siitäkin, kun jossain määrin näin tunsin, miten nyt siis tunnen.Tietynkaltaista levollisuutta toisen ihmisen seurassa. Ei kai tämä edelleenkään maailman vakavinta ole, vaikka toisaalta niin mieleni tekisikin sanoa. Jollain tapaa vain uskallus puuttuu. Eihän siitä ole kuin reilu vuosi, kun viimeksi teloin itseni totaalisesti rakkauden valtatiellä. En osannut väistää oikealta tulevia yllätyksiä. Meni lunastuskuntoon koko jätkä kertaheitolla tuolloin ja jälki oli myöskin sen näköistä. No, tietyllä tapaa ne vanhat aaveethan eivät enää minua ole häirinneet aikoihin, mutta entäs sitten se kuuluisa heittäytyminen?
Sepäs se, kun sitten taas tiputaan korkealta ja kovaa, jos toinen ei otakaan kiinni, vaikka on niin luvannut ja vakuuttanut tekevänsä. Minä kun kuitenkin tahtoisin heittäytyä. Elämä on siitä merkillinen paikka, että täällä ihmiset voivat sanoa vaikka mitä asioita, mutta se ei vielä tarkoita sitä, että he niin välttämättä tekisivät. Silloin esiin astuvat asiat nimeltä uskallus ja halu. Jos on riittävästi halua, on myöskin uskallusta. Ei ihmissuhteissa kyse ole mistään muusta kuin riittävästä halusta. Sitä joko on tai sitä ei ole, siis riittävästi.
No, kuten sanoin, olin hieman yllättynytkin siitä, miten havainnoin joitakin päiviä sitten tuntevani. Se on myöskin siinä mielessä melko erikoista, että siitä on himpun reilut kaksi viikkoa, kun kyseisen henkilön ensi kerran tapasin. Tässä mielessä ei tietenkään voi sanoa, että kyseessä olisi maailman vakavin tilanne, mutta voisi kaiketi sanoa niin, että asia on harkintapisteessä. Singulariteetti häämöttää. Piste jonka jälkeen ei paluuta enää ole. Up is Down ja silleen. Mutta katsellaan nyt ihan rauhassa.
Minulla on vapaapäivä ja tänään aamulla kun vein kaappaajani autolla töihin, sanoi hän minulle ensi kertaa, että hän minusta tykkää. Sanoin, että varoisi sanojaan, etten aja autoa kohta Saimaaseen, kun keskittymiskykyäni häiritään melko voimakkaasti. Sen jälkeen hän minulle totesi, että hänellä on edelleen hieman skeptinen olo siitä, että joku kiva poika todella tahtoisi hänestä muutakin kuin sitä, mitä löytyy jalkovälistä. Vastasin siihen, että niin, en tiedä, sitä pitäisi varmaankin kysyä joltain kivalta pojalta.
Mieleni halajaa kirjoittaa.