Monilla ihmisillä on tarve aina aika ajoin puhua hieman keittiöpsykologiaa. Siinä ei ole suoranaisesti mitään pahaa, koska onhan ihmisten elämä taatusti helpompaa, jos sitä edes joskus pysähdytään hiukan ruotimaankin, eikä vain paineta eteenpäin kuin höyryveturi ilman minkään sorttista pienintäkään analysointia.
Voisi ajatella asian niin, että tuo kyökin puolella tapahtuva analysointi on vähän kuin siviilielämän kehityskeskustelu, vaikkei sen pöydän toisella puolella välttämättä istukaan kukaan sellainen henkilö, jolla olisi mitään valtaa juuri sinuun. Sehän siitä tilanteesta niin mielekkään tekeekin, koska aina tahtoessaan on sillä toisella – analysoitavalla osapuolella – mahdollisuus kyseenalaistaa mainitut seikat ilman, että tarvitsisi miettiä sanojensa seurauksia. Mutta entä jos sillä toisella osapuolella kuitenkin on valtaa sinuun, vaikkei sitä jonkun ulkopuolisen silmin pitäisikään olla?
Kävin toissa iltana keskustelua itsestäni. Kyseessä oli tilanne, jossa yritin muodostaa ajatuksiani lauseiksi. Ajatuksia, joita on hyvin vaikea pukea millään tapaa järkevään muotoon, jotta toinen ymmärtäisi, mitä niillä ajan takaa. Olihan kyse minusta ja siitä, että kaikista ihmisistä löytyy toinenkin puoli. Pimeäksi puoleksi jotkut sitä kutsuvat ja vaikken tuosta termistä jostain syystä pidäkään, on minunkin myönnettävä, että se on kuitenkin melko osuva ilmaisu.
Kun en sitten oikein millään meinannut saada ajatuksiani tekstin muotoon, oli keskustelun toinen osapuoli jo todennut minulle, että teksteistäni saa sellaisen kuvan, että olen ehdoton ihminen. Hassu yhteensattuma, koska olen tätä seikkaa itse asiassa viime aikoina pariinkin otteeseen pohtinut. Hieman keskustelua jatkettuamme, ilmeni se seikka, että osa tuosta ehdottomuuden tunteesta nousee esiin tavastani kirjoittaa. Tapani esittää asioita on ehdotonta ja ehkä joskus jopa paatoksellista.
Tuon asian myöskin itse todettuani paikkansa pitäväksi, ryhdyin pohtimaan sitä, että miksi on näin. Ja hetken pohdittuani tulin siihen johtopäätökseen, että asiaa on aivan turha sen suuremmin ruotia. Tietyistä maneereistaan ei ihminen eroon pääse, mutta on kuitenkin ymmärrettävä, että maneerit ja tietyn kaltainen persoonallisuuden ilmentymä esimerkiksi kirjallisesta ilmaisusta ei vielä kerro lähellekään kaikkea itse ihmisestä. Koska minä en nimittäin millään voi itse myöntää sitä, että olisin jotenkin äärettömän ehdoton ihminen. Ja sitten kuitenkin myönnän, että osittain näin on. Se riippuu vain täysin sen hetkisestä käsiteltävästä asiasta. No, käsitelläänpä.
Olen huomannut, että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä, jos heitä jaotellaan sen myötä, millä tavoin he suhtautuvat omaan rakkauselämäänsä. Tietysti kaikki ihmiset ovat jollain tapaa erilaisia ja lokerointi vain kahteen eri kategoriaan on liian radikaalia, mutta tietty peruslähtökohta kuitenkin tuntuisi olevan se, että kahtia ihmiset siltikin voidaan jakaa.
Osa ihmisistä pystyy elämään sen seikan kanssa, että he vain ovat ja elävät vailla sen suurempia tunnelatauksia. Tai ehkä heillä niitä tunnelatauksia on aivan samalla tavoin kuin toisillakin ihmisillä, mutta silti he osaavat irrottaa ne jollain kummallisella tapaa päivittäisestä elämästään. Tiedän, millä tavoin jotkut ihmiset tätä asiaa minulle ovat monesti toitottaneet. ”Älä ajattele niin paljon!”
Ja toisille ihmisille taasen se tunne on sellainen asia, että sen kerran päästettyään valloilleen, sitä ei oikein voi enää mennä poiskaan vetämään, vaan se riehuu omia polkujaan juuri niin kauan kuin on tarkoitettukin. Joskus se lakkaa olemasta ihan itsestään ja joskus se pysyy voimissaan niin kauan, kunnes toinen osapuoli sen väkipakolla tukahduttaa.
Minä kuulun tuohon jälkimmäiseen ryhmään ja nyt toistan itseäni ja sanon edelleen, että tuo jaottelu on liian karkeaa. Kuitenkin niin nyt tahdon tehdä, koska olen ajan saatossa huomannut näitä ääripiirteitä löytyvän, vaikka sitten vivahteita jokaisesta ihmisestä molempiin suuntiin löytyykin.
Enkö minä sitten vain osaa olla ja elää ilman sen suurempaa stressiä tunneasioistani ja elämästäni? Osaan toki, silloin kun sitä ihmistä ei näköpiirissäni ole, johon moisia tuntemuksia kohdentaa. Sitten kun se kerran löytyy, se vie mennessään. Ensin siihen ihmiseen ihastuu ja vaikken pidäkään termeistä ”rakkaus” ja ”rakastuminen”, koska kukaan ei ole osannut minulle noita termejä vielä millään tapaa järkevästi määritellä, niin totean nyt kuitenkin, että sitten ajan myötä siihen ihmiseen rakastuu. Se voi viedä pitkänkin aikaa ja todennäköisesti viekin, koska enhän ole vielä tähän ikääni mennessä kellekään naiselle todennut häntä rakastavani.
Se kun ei tarkoita sitä, ettenkö tuntisi paljonkin. En vain tahdo käyttää sanoja ilman niiden todellista tarkoittamista. Mielestäni ihmiset sanovat monesti enemmän kuin todella tarkoittavat ja se seikka myöskin joskus minua ärsyttää. Ehdottomuutta? Ei, se on periaatteellisuutta. Sehän se on, kun minä en ole ehdoton ihminen. Olen periaatteellinen. Ja näissä kahdessa termissä on mielestäni vissi ero. Jos joku sitä ei ymmärrä, en voi auttaa asiassa kuin toteamalla, että miettii hetken.
Mutta se, että miettii asioita, on sitten toisten ihmisten mielestä sama asia kuin asioiden tekemistä hankalaksi. Ja taas minä en ymmärrä. Eikö ole paljon fiksumpaa ajatella asioita ennen kuin niitä latelee ulos suustaan kuin päinvastoin? Impulsiivisuus on tiettyyn pisteeseen asti jopa hellyttävä piirre, mutta jos se menee yli, on se ehkä rasittavin piirre ihmisessä, mitä voi vain kuvitella.
Suurin ongelma näiden kahden eri ihmistyypin välillä on kaiketi kuitenkin se, että eivät he ole monetkaan suoranaisesti impulsiivisia, vaan enemmänkin päinvastoin. Toisista ihmisistä ei saa irti tekemälläkään ulos sitä, mitä heistä tahtoisi, vaikka tietäisikin, että ne ajatukset heillä siellä olisivatkin. Sitten pitäisi vain vehdata ja vehdata ja olla ja elää ja niin edelleen. Ja kun kaiken sen jälkeen joskus toteaakin, että tahtoisi puhua ja ruotia sitä, mitä he ajattelevat, niin sen jälkeen olen ilmeisen hankala ja vakava ja en osaa ottaa rennosti. Miten minä voin ottaa rennosti, jos ei asioista koskaan puhuta?
Minä olen oikeasti joustava ihminen, se joustovara vain minultakin joskus sitten loppuu. Ei varmaan uponnut nyt teille, mutta milloinkas se minua olisi kiinnostanutkaan.