Syy sille, miksen ole mitään useampaan päivään kirjoittanut, on yksiselitteisesti ja hieman oiotusti sanottuna se, että en ole ehtinyt. Seuraavassa on tekstiä, joka on sisällöltään ehkä hieman sekavaa ja ei todennäköisesti aukea sellaiselle, joka ei minua jollain tasolla tunne. Harmi tietysti, mutta minkä teet, kun asiat ovat liian henkilökohtaisia.
Koska syvemmin jos paneuduttaisiin niihin syihin, miksen ole kirjoittanut, löytyisi sieltä jotain sen kaltaistakin viittausta, että olen yksinkertaisesti pidättäytynyt toteamasta täällä jotain sellaista, mitä voisin jälkikäteen katua. Ehkä liian voimakas termi, mutta tietyllä tapaa kuitenkin tahdoin vain rauhoittaa mieleni, ennen sanaisen arkkuni avaamista.
Ja hyvä oli, kun niin tein. Oloni on nyt rauhallisempi kuin mitä se oli vielä joku päivä sitten. Toisaalta mieleni on myöskin melko kylmä, jähmettynyt ja varautunut. Ei tätä tarvitse tulkita niin, että jollain tapaa nyt taas kerran kiukuttelisin kuin pahainen kakara. Ei sinne päinkään.
Olen vain käsitellyt päässäni menneen viikon aikana tunteitani ja tuntemuksiani. Niitä käsitellessä tunsin hetken aikaa suurta kylmyyttä. Se ei kohdistunut suoranaisesti kehenkään, vaan taas kerran, ihan puhtaasti vain elämään itseensä. Tunsin oloni vain niin järjettömän epäreiluksi.
Konkreettisia syitä sille epäreiluuden tunteen aiheutumiselle en aio teille paljastaa. Sen tietäkööt se tai ne ihmiset, jotka asiasta jotain tietävät ja piste. Mainittakoon tähän perään heti sekin seikka, että niitä ihmisiä kohtaan, jotka tätä tunnetta ovat kontolleni olleet jollain tapaa aiheuttamassa, en tunne pahaa, en vihaa, en katkeruutta, enkä mitään muutakaan negatiivista. Tietynlaista kylmyyttä ja empatian puutetta ehkä tunnen ja siis tunnenkin. Mutta se menee aikanaan ohi.
Päätin olla nyt niin itsekäs, että tulevien viikkojen aikana tuskin kukaan minusta saa irti mitään. Tätä voisi edelleenkin joku ulkopuolinen ainakin mielessään hetken aikaa arvostella siksi kakaramaiseksi kiukutteluksi, mutta edelleenkään se ei sitä ole. Tämä on ennemminkin vain jonkinlaista itsesuojelua.
On olemassa ihmisiä, jotka minuun ovat tehneet suuren vaikutuksen elämässäni ja jotkut ovat tehneet sen valtavan nopeastikin. Jotkut toki hitaammin. Jotkut näistä ihmisistä eivät ole kuuluneet elämääni enää pitkiin aikoihin, jotkut kuuluvat edelleenkin. Toiset näistä ihmisistä ovat aina olleet minulle täysin platonisia otuksia. Toiset eivät.
Minä en ole koskaan ollut siltoja polttavaa tyyppiä, vaikka tunteenpuuskissani olen pahojakin asioita sanonut. Aina ne asiat on jälkikäteen puitu ja korjattu, jos siihen vielä on mahdollisuus ollut. Kuitenkaan mitään suoranaista ja täysin itsestään selvää raunioiden luontia en siis harrasta. Ja miksi harrastaisin? Se ei lopulta ketään auta, eikä varsinkaan sitä sytyttäjää itseään. Se tekee vain kylmemmäksi.
Kylmyys on joskus hyvästä ja nyt se minusta on minulle paras mahdollinen vaihtoehto. Tiedän sen lakkaavan ajan saatossa, eikä siihen välttämättä mene edes kovin kauaa. Sikäli tässä on ehkä hassuinta se, että lopulta tämän asian toistelu on aivan yhdentekevää. Nimittäin ei minulla tietyllä tapaa edes ole kohdetta, jolle olla kylmä. Koska minulle ei itse asiassa suoda sitä mahdollisuutta. Se muuten tietyllä tapaa ärsyttää, mutta sitten kun sitä edes hetkenkin ajattelen tarkemmin, rauhoitun. Minä nyt vain olen, sattui siihen lähistölle sitten milloin kukakin.
Ärsyttävintä minussa itsessäni on oman itseni kannalta se, että siltikin, vaikka miten minä yritän työntää joitakin tunteitani pois ajatusteni keskiöstä, se empatia sieltä kuitenkin nostaa päätään. Eikö helvetti sitä joskus voisi vain olla kuin kone!?
Päätin ensi lauantaina mennä tekemään ylityövuoron, koska matkarahoja ei koskaan ole liikaa. Se on eräs konkreettinen syy, miksi pikkujoulut jäävät osaltani väliin. Mutta lauantaina, kun pääsen työvuorosta, vedän päälleni uudet vaatteet, menen baariin, olen hetken aikaa kylmä ja katson, mihin se johtaa.