Tänään kun vähän ennen seitsemää ajoin autolla töihin pitkin valtatietä, jostain kummasta pälkähti päähäni äärimmäisen todentuntuinen assosiaatio vanhoihin muistoihin. Kyseessä ei ollut mikään yksittäinen muisto, vaan tietyt muistot.
Voisikin sanoa, että kyseessä oli ennemminkin vain tietynlainen mentaalisten referenssien tulva menneestä elämästä. Kesiä nuoruudesta, ja viime vuosiltakin, jopa viime kesäkin kävi mielessäni ja hieman olinkin tämän tiedostettuani taas hyvin surullinen, mutta ennemminkin vain haikeus valtasi mieleni. On todettava, että tietynlaisella mielialatilojen vertailulla eri ajanjaksoilla, viime kesä oli ihan omaa luokkaansa. Tultiin alas korkealta ja kovaa. Mutta myöskin tehtiin suuria päätöksiä. Vaikka viime kesänä koin mielessäni kovia, en sitä kesää vaihtaisi pois ikinä. En miltään kohdin.
Tuolla automatkalla, joka kesti noin vartin, ehdin käydä päässäni läpi jos jonkinlaisia muistoja, vilahduksia menneistä. Tuon fiiliksen loi vain se näkymä, mikä minua odotti kääntyessäni valtatielle. Miltei tyhjä tie, kesäinen aamuaurinko paistoi selän takana ja jollain kummallisella tavalla koin hyvin vahvan tuntemuksen kesästä. Ehkä vahvemman kuin kertaakaan vielä tänä vuonna. Ja se sitten toi myöskin sen haikeuden, koska jostain kumman syystä heti ryhdyin miettimään kesiä, jolloin olen saanut tätä ehdottomasti parasta vuodenaikaa jakaa jonkin toisen ihmisen kanssa. Niitä hetkiä ei ole kovin paljon, mutta on niitä jokunen. Ja käytännössä ne kaikki minä tuossa automatkan aikana siis läpi päässäni kelasinkin.
Tämä merkintä ei suoranaisesti ole mikään ihmissuhdevuodatus, vaan tämä on vain toteamus. Ihmisen aivot ovat siitä jännä kapistus, että halutessaan ne voivat prosessoida hyvinkin lyhyessä ajassa uskomattoman määrän informaatiota. Tuon ajomatkan aikana kun siis ehdin todeta itselleni sen, että kesä olisi mukavampi, paljon mukavampi, jos sitä voisi viettää toisen ihmisen seurassa, ehdin tällöin sitten myöskin tuossa vartissa kaikkien muistojen selailun ohella todeta itselleni sen seikan, että minähän en jousta.
Olen mieluummin yksin kuin edes mietin ketään ihmistä, kuka on vain ihan kiva. Meillä kaikilla on standardimme, vaikka vähän raadollistahan se on ihmisistä noin sanoa, mutta niin se vain on. Kaikilla ne ovat erilaiset. Minun standardeihini harvoin kukaan osuu ja silloinkin kun osuu, en minä osu niiden toisten vastaaviin.
Ensi lauantaina menen Lahteen tapaamaan ystävää ja lupasin kokata. En ole vielä päättänyt, että mitä ruokaa aion laittaa, mutta päätin jo, että hyvää se tulee olemaan ja se myöskin koostuu useammasta ruokalajista.
Miksi sanoin tämän, niin kun kerta tuossa taannoin puhuin levottomuudestani, on sitä edelleenkin liikkeellä. Fyysisesti olen taatusti melkoinen aikapommi juuri tällä hetkellä, mutta olen minä sitä ollut monen monituista kertaa aiemminkin ja uskokaa tai älkää, ne standardit, ne ovat siltikin pysyneet. Ennemminkin tuo levottomuus ilmenee vain puheissa, ei niinkään teoissa. Eri asia on sitten se, onko se hyvä asia, minusta se on.
Kuitenkin siis nyt minä lähinnä kaipaan vain äärettömän hyvää seuraa. Seuraa, joka koostuu ymmärryksestä, lämmöstä ja älyttömän hyvistä jutuista. Jos minä en saa sitä ihmistä, jonka kanssa kokea kesää niin fyysisesti kuin henkisestikin, olen minä sentään sen verta onnekas, että ystäviä minulla on, keiden seurassa en tunne oloani kuitenkaan yhdentekeväksi.
Tämän melko sekavan tekstin voisinkin paketoida eräällä lauseella, jonka kuulin tänään aamulla. Se jäi mieleeni pysyvästi. Mies oli sanonut baarissa punatukkaiselle naiselle: ”onko totta, että mitä ruosteisempi katto, sitä märempi kellari?”. Loppukesän korvilla ei olisi enää mikään ihme, vaikka puhuisin jo vastaavia. Hyvää yötä. 🙂