Eilen lukaisin Cat-I:n blogimerkinnän, jossa hän kertoi työkaverinsa menehtyneen uusiutuneen sairauden myötä ja vastasin blogimerkintään rättiväsyneenä jotain ympäripyöreää siitä, miten tahdon tehdä elämässäni ehdottomasti tiettyjä asioita ja vaikka sitten sen uhalla, että jotkin muut asiat jäisivät toteutumatta. Ryhdyin sitten tuossa äsken miettimään sitä, mitä eilen sanoin. Kun nimittäin olen nyt pitkin talvea suunnitellut hieman tulevaisuuttani ja vaikka se toki tietyllä tasolla onkin edelleen pahasti hämärän peitossa, niin se ei itseäni kovin paljon vieläkään häiritse. Alan pikkuhiljaa tulla siihen johtopäätökseen, että ehkä se ei koskaan minua tulekaan häiritsemään, ainakaan järin pahasti. Olipas ympäripyöreää ja epäselvää. Jos minä hieman yritän selittää.
Joskus vuosia sitten tein suunnitelman matkasta. Ystäväni oli hiukan ajatuksillaan pohjustanut tätä suunnitelmaani. Toisin sanoen, sain vähän ideoita hänen omista suunnitelmistaan ja jo tehdyistä matkoistaan. Enkä ole edelleenkään luopunut tuosta suunnitelmasta. Voi olla, että se ei vielä ihan hetkeen toteudu ja näillä näkymin aloitankin projektini jollain toisella reissulla. Kuitenkin tuo suunnitelma, joka on päässäni muhinut jo vuosikausia, on seuraavanlainen:
Olen suunnitellut kulkevani Siperian rataa pitkin Helsingistä lähtevällä junalla Moskovan kautta melko lähelle Vladivostokia. Pituutta matkalle tulee lähemmäs kymmenen tuhatta kilometriä ja aikaakin matka vie pitkälle toista viikkoa. Kuitenkin ennen päätepysäkkiä tarkoitus olisi lähteä kohti etelää ja kulkea erinäisillä vastaavilla kulkuvälineillä Kiinan ja ehkä myös Mongolian läpi Intiaan. Myös Nepal saattaisi sattua matkan varrelle. Olen ajan saatossa tutkaillut erinäisiä kulkureittejä ja mahdollisuuksia on moniakin. Intiassa voisi reissailla jonkin aikaa ja ehkä vain löhöillä palmun alla ja sitten reissun päätteeksi voisi sujahtaa lentokoneella takaisin Suomeen. Matka veisi paljon aikaa ja myöskin rahaa ja fiksu ihminen ei moiselle reissulle myöskään yksin lähtisi, mutta sitten jos vaihtoehtoja ei olisi, eli ketään en mukaani saisi lähtemään, lähtisin siltikin. Tavallaan yksin matkaaminen on ehdottomasti avartavinta ja tietyllä tapaa se on melko hyvää aikaa ihan oman itsensä tutkiskeluunkin ja rajojensa löytämiseen. Kuitenkaan mielelläni siis yksin en lähtisi jo ihan turvallisuussyistä ja toisaalta olisihan tuollaisen reissun kokeminen jonkin kanssa myöskin ihan mukavaa ja mielekästä.
No, kuten sanoin, rahaa ja aikaa vaaditaan melko paljon tuollaiselle reissulle. Tämän vuoksi todennäköisesti vajaan vuoden kuluttua tästä hetkestä olenkin jossain toisaalla. Kaukana, en vain ole vielä ihan varma, että missä. Tulevan reissuni olen päässäni määritellyt harjoitteluksi tuolle äsken kuvaillulle reissulleni. Todennäköisesti lähden Intiaan ensi vuodenvaihteen jälkeen. Kaverikin mukaan sille reissulle olisi jo valmiina. Sitten eräs toinen reissu, jonka aivan ehdottomasti haluan vielä joku päivä toteuttaa, on perinteinen automatka Pohjois-Amerikan läpi rannikolta toiselle. Yhdysvallat on valtio, jossa on paljon sellaista yhteiskunnallista paskaa, jota sinänsä halveksin, mutta tavallaan tahtoisin kuitenkin autenttisesti nähdä sen mammuttivaltion kulttuurin kirjon, koska se kirjohan on hyvinkin laaja. Tavallaan kait tahtoisin nähdä, että ovatko tietyt stereotypiat oikeasti olemassa, vaiko eivät. Tästäkin reissusta on erinäisten kavereiden kesken puhuttu ja lähtijöitä olisi, jos vain aikataulut natsaisivat, koska tuonkin kaltainen reissu vaatii viikkoja aikaa, mielellään vähintään kuukauden. Veljeni lähtee ensi syksynä kaverinsa kanssa ajamaan autolla Andien yli. Vaikka ei Etelä-Amerikka olekaan itselleni ollut mikään suuri haave, niin on pakko kuitenkin myöntää, että hieman olen oikeasti kateellinen.
Miksi sitten niin kovasti tahdon noille reissuille? Ei kai siihen ole muuta syytä kuin palava halu nähdä kulttuureja ja maisemia ja jotain aivan muuta, autenttisuutta. Minua ei ole oikein koskaan kiinnostanut turistilöhöily, vaikka toki joskus sekin voisi ihan mukavaa olla ja ehkä niitäkin reissuja sitten joskus aikanaan vielä eteen tulee. Kuitenkin niitä ennen on edessä siis muuta. Kaupunkilomissa ei sinänsä ole mitään vikaa, kyllä suurkaupunkeja on kyllä ihan mukava nähdä, mutten niitä sinänsä rinnastakaan suoranaisesti noihin turistilomiin. Ja toisaalta noilla tulevilla reissuilla varmasti suurkaupunkejakin pääsee myöskin näkemään.
Mutta palatakseni siihen, mitä alussa mainitsin. Tahdon siis aivan ehdottomasti toteuttaa nuo reissut ja jos en niitä syystä taikka toisesta koskaan saisi tehtyä, olisin pettynyt. Koska jollain tapaa kuitenkin näen asian niin, että ymmärtääkseni tarpeeksi elämästä ja maailmasta, on minun päästävä näkemään maailmaa konkreettisesti. Ennen sitä en vain voi sanoa tietäväni tarpeeksi, jotta mielestäni mielipiteilläni olisi riittävästi painoarvoa. Toki mielipiteilläni ei olisi ehkä niiden jälkeenkään painoarvoa, koska onhan tuollainen seikka tietynlaista lumetta, mutta itselleni se kuitenkin on merkityksellistä. Enemmän ne siis olisivat ihan puhtaasti vain omaa minuuttani ja omaa sisäistä ymmärtämystäni niin itsestäni sekä maailmasta, kuin ketään tai mitään muuta varten. Olenko minä koskaan ennenkään juurikaan miettinyt sitä, mitä mieltä muut mielipiteistäni ovat? No en. Mutta mitä sitten ovat ne seikat, jotka saattaisivat siis kärsiä noiden suunnitelmieni vuoksi?
Monet ihmiset tahtovat kumppanin ja lapsia, siis perheen. Niin kai minäkin tahdon vielä joskus. Olen jo todennut, että jos riittävän hyvä ihminen vastaan sattuu ja vieläpä tahtoisi ehdottomasti olla kanssani, saattaisin harkita niitä lapsia. Koska siis suoranaista hinkua minulla ei ole jälkikasvua kohtaan koskaan ollut eikä ole edelleenkään. Se on asia, joka vain roikkuu odottamassa. Ymmärrän jos joku ei ymmärrä näkemystäni. Kuitenkaan en siis millään tapaa tunne, että minua kukaan siihen pakottaisi, jos joku sitten tahtoisikin kanssani lapsen tai pari tehdä. Ammatillisestikin haluan vielä kehittyä ja saavuttaakin elämässäni jotain. Kyllä tuollaisetkin asiat ovat itselleni jossain määrin tärkeitä. Kuitenkin siis maailman näkeminen on itselleni äärimmäisen merkittävää ja tietynlainen palo päästä reissuun kytee ihan koko ajan. Se on kytenyt jo kauan aikaa ja nyt onneksi olen lähempänä mahdollisuutta toteuttaa jo jotain noista suunnitelmistani.
Ja siis aikaahan on. Noin yleisen elinajan ennusteen myötä, pitäisihän minulla olla aikaa toteuttaa kaikenlaisia juttuja ja projekteja vielä vaikka miten monta vuotta. Siinä kun on vain se ongelma, että on paha lähteä viidakkoon nyhjäämään junalla, jos kotona odottaa pari kakaraa ja vaimo. Näin ollen, olisi nuo reissut fiksusti ajateltuna tehtävä ennemmin kuin myöhemmin. Ja nyt jos pariutuisin ja alkaisin suunnitella tulevaisuutta toisen ihmisen kanssa, voisi melko äkkiä käydä niin, että nuo suunnitelmani vain jäisivät ja kuten sanoin, olisin siis pettynyt. Elämäni on ainutlaatuinen juttu ja tavallaan olen muodostanut päässäni noita asioita, joita vain koen ehdottoman tärkeiksi tehdä, ennen kuin päädyn kuoppaan kasvamaan koiranputkea. Voi olla, että kuolen huomenna tai voi olla, että elän 80 vuoden ikäiseksi, sitä ei voi tietää. Voi olla, että ensi tammikuussa olen niin perin juurin rakastunut, että en tahdo poistua edes sängystä, jossa makaan toisen ihmisen kanssa. Saatikka sitten, että poistuisin maasta. Sitähän ei voi tietää, ennen kuin sinne asti elää. Koska tosiaankin, kuka tahansa voi kuolla milloin tahansa.