Tuossa aamusella selailin hirveitä röykkiöitä vanhoja valokuvia samalla kun kittasin kahvia surutta naamariin.
Etsiskelin hyviä maisemakuvia meidän vanhalta maatilalta joka on jo aikaa sitten myyty kun mutsi ei sitä halunnut pitää, koska hänen veljensä, eli enoni, aikanaan kuoli tulipalossa siellä. Se on kaunis paikka ja metsääkin oli vajaat 150 hehtaaria ja kuvia kyseisiltä seuduilta on paljonkin.
Ajattelin nimittäin, että jos löytäisin jonkin todella hyvän kuvan niin voisin ehkä siitä alkaa tekemään ensimmäistä öljyvärimaalaustani. Ihmisten maalaaminen kiinnostaa paljon, mutta ehkä jokin maisema voisi olla näin alkuun hiukan köykäisempi aloitus ja ei ole aivan niin armoton kohde jos jotain virheitä sattuu.
Eilen puhuin hiukan projektistani muutamille ihmisille ja vastaanotto oli hiukan kaksijakoinen. Eräs läheinen ihminen ei sanonut asiaan oikeastaan mitään. Tulkitsin sen niin, että ilmeisesti tämä on joku päähänpisto ja palaan raiteilleni melko pian, en aivan käsittänyt sitä suhtautumista. Hyvä ystäväni ei myöskään heti sanonut oikein mitään, mutta sitten totesi jotenkin niin, että sitähän sitä pitää kait tehdä mikä hyvältä tuntuu. Itselläni kun on ollut aina tapana kannustaa ihmisiä tekemään jotain, mistä itse pitävät niin jotenkin kovin nuiva suhtautuminen tähän nyt vain harmitti.
Enhän toki tarvitse ketään sanomaan, että saan tehdä jotain, mutta kyllä tietynlainen positiivinen tuki aina kivalta tuntuu ja siksipä vähän petyin eilen kun oikeastaan kukaan ei suoranaisesti ollut kovinkaan innoissaan eikä mitään. No, kait se pitää vain ajatella niinpäin, että näytänpä niille sitten, että mihin minusta on ja sen jälkeen eivät varmasti enää ole yhtä skeptisiä asian suhteen. Se vain joskus ärsyttää, että kaikki pitää ensin todistaa, ennen kuin mitään suoranaisesti hyväksytään. No, minäpä näytän.
Vanhoja valokuvia selaillessa tuli eteeni melko monta kuvaa, mitkä aiheuttivat kohtuullisen suuria surullisia ja haikeita reaktioita. Kuvia vanhasta maatilastamme, jonka myyntiä vastustin ihan viimeiseen asti. Myöskin kuvia vanhasta kotitalostani, missä olen lapsuuteni viettänyt, kuvia edesmenneistä koirista ja joistakin vanhoista lapsuuteni syntymäpäivistä, ajoista jolloin kaikki oli vielä niin järjettömän hienoa.
Myöskin vanhoja joulukuvia ja kuvia, missä ensimmäinen koiramme tonki omaa lahjapakettiaan muiden lahjojen seasta kuusen alta. Jotenkin nyt ne kaikki kuvat tuntuvat niin kaukaisilta, kun kaikki aikanaan meni niin päin helvettiä sen jälkeen. Tekisi mieleni sanoa, että oma perheeni oli aikanaan kulissia, mutta kun ei se kait sitä lopulta ollut. Kyllä vanhempani toisiaan ihan aidosti varmasti rakastivat, mutta se lopputulos, mihin sittenmmin on päädytty, tuntuu vain niin järjettömältä tuhlaukselta.
Toisaalta sitä ei voi sanoa tuhlaukseksi, koska en minäkään tunne yhtään mennyttä suhdettani tuhlaukseksi. Kaikista niistä olen jotain oppinut ja on niissä olleet ne hyvät aikansa jotka ovat silloin kantaneet eteenpäin. En voi kuvitella, että ihmissuhde, joka on päättynyt, olisi ollut jotenkin turha vain siksi, että se on jo päättynyt. Olen vain onnellinen siitä, että olen joskus saanut tuntea yhteenkuuluvuutta niinkin hienojen ihmisten kanssa vaikka toki nyt jälkikäteen joskus sitten eron koittaessa ihmisistä onkin löytynyt puolia, mitä ei ole suhteen aikana vain osannut nähdä ja siksipä toki on sanottava, ettei aivan kaikki menneet jutut ole toki aivan yhtä hienoja enää tänä päivänä, mutta kuitenkaan mitään en kadu ja siksipä kait ajattelen samoin myöskin omien vanhempieni avioliitosta. Se kesti aikansa ja kauanhan se kestikin. En edes tiedä ihan tarkkaan, mutta kait jotakuinkin 25 vuotta.
Ehkä se on enemmänkin vain sitä, että on sääli, ettei se sitten kantanut loppuun asti, koska olen myöskin nähnyt sen, ettei heistä kumpikaan ole kumppania vaihtamalla saavuttanut yhtään sen enempää. Itseasiassa olen miltei varma siitä, että ihmiset eroavat tänä päivänä liian herkästi. Haetaan mahdottomuutta, jotain utopistisen hienoa ja kun joku asia vähänkin mättää, niin ollaan valmiita luovuttamaan. Eikä se ole sitä, että suhde on joku kukka, mitä vain hoidetaan. Minä en moisista vertauksista välitä tai itseasiassa miltei inhoan moisia vertauskuvia, mutta siltikin pitäisi osata erottaa toisen ihmisen kanssa elämisestä se olennainen ja minusta tuntuu siltä, etteivät sitä kaikki tänä päivänä enää tee vaan keskitytään täysin epäolennaisiin seikkoihin. Ulkoisiin seikkohin.
Itse ainakin siihen pystyn ja siksipä kait myöskin olen tullut siihen johtopäätökseen, että osaan melko helposti sanoa, että kantaisiko tunne jonkin ihmisen kanssa pitkälle, koska todellakin itse vain tiedän, että tietty tunne on sellainen, että se ei hajoa vaikka kaikki muu muuttuisikin. No, ehkä meitä ihmisiä on sitten vain niin monenlaisia ja itse olen joku poikkeus.
On sinällään hiukan ironista, että kun sanon, että nykypäivänä haetaan jotain utopistista täydellisyyttä kumppanista ja siksi erotaan niin herkästi, kun itsekin olen sellainen ihminen, etten kovin herkästi pariudu vaikka joitakuita ottajiakin on sentäs matkan varrella ollut, joita en ole kelpuuttanut. Mutta ei se silti ole ironista, koska itse kuitenkin määrittelen sen, mikä sopii hiukan ehkä eri tavoin. Olen nirso, mutten kovinkaan pienistä seikoista. Se oma nirsouteni on vain sitä, että se tunne pitää olla niin järjettömän vahva eikä siihen vaikuta mitkään ulkoiset seikat ja siis näillä ulkoisilla seikoilla kun en nyt tarkoita ulkonäköä ja habitusta vaan ihan muita asioita. Asioita, mitkä ovat ympäristöstä ja historiasta johtuvia. Ne ovat täysin yhdentekeviä.
No oli miten oli niin siltikin väitän, että ihmiset eivät tee riittävästi töitä suhteidensa eteen ja kun lopulta ei kyse ole siitä, että pitäisi raataa ja tuskastua suhteessa, jossa ei tunne oloaan hyväksi. Tietysti sitä erota saa, en missään nimessä väitäkään, etteikö se olisi sallittua, mutta silti mielestäni, kuten kaikkea nyky-yhteiskuntaakin, niin myös suhteita vaivaa liiallinen lyhytjänteisyys. Ei vain viitsitä, kun kuitenkin meri on täynnä kaloja. Mutta kun lopulta, kuten mielestäni omien vanhempienikin kohdalla kävi, niin ne ongelmat kun olivat ihan itsessään eivätkä ne häviä kumppania vaihtamalla, pikemminkin päinvastoin.
Mutta joo, jokaisella meillä on oma elämä ja sillä saa tehdä mitä haluaa, niinhän itsekin teen ja aika kuluu koko ajan ja jotain tarvitsisi tehdä, koko ajan.