Kirjoittelin tuossa pitkän pätkän blogimerkintää, mutta ajatus alkoi katkeilemaan, osittain siksi, että jotenkin on vain fiilikset niin sekavat ja osittain siksi, että jouduin onkimaan informaatiota tekstiin siskoltani Norjasta. Viime torstainen eduskunnan kyselytunti nosti päähäni erään aiheen, joka kokonaisuudessaan on minua kismittänyt varmasti koko ikäni, tai ainakin niin kauan, kun olen yhteiskunnasta ja politiikasta ollut kiinnostunut, mutta ei nyt paneuduta siihen, koska keskeneräisistä asioita on turha puhua. Katsotaan, mitä sisko vastaa. Vastaus kun on melko olennainen osa koko tekstiä.
No, menin nyt sanomaan, että fiilikset ovat sekavat. Eivät ne sinänsä sekavat ole, mutta tämä nyt on vain sitä yleistä olotilaa, mikä minulla taitaa aina keväisin vallita. Kesän ylistykset jo kirjoittelin eikä siinä mitään. Mieleni ei ole muuttunut eikä muutu. Kai se on vain tuo yksinäisyys ajoittain, mikä vaivaa. Olisi niin paljon mielekkäämpää odotella kesää, jos tietäisi etukäteen, että sen viettää jonkun itselleen merkittävän ihmisen seurassa. Eilen vai toissa illallako (en edes muista, että kumpana) sitä tuli ystäväni kanssa puhuttua siitä, että tämä aika vuodesta nostaa vanhoja ajatuksia ja tuntemuksia pintaan, niin hänellä kuin itsellänikin. Kevät kun on tietyllä tapaa toiveiden aikaa ja väkisinkin sitten joskus pulpahtaa mielen syövereistä pintaan vanhoja toiveita, jotka eivät sitten toteutuneetkaan siinä määrin, missä niiden piti. Nyt jos jatkaisin vielä vähän pidempään tässä aiheessa, niin alkaisin itkeä, joten lopetan. Roska se vain meni silmään.
Vähän kuin nostattaakseni omaa mielialaani ja itsetuntoani, voisin mainita lopuksi, että jostain kumman syystä noita yhteydenottoja romanttisessa mielessä tulee aina ihme ryppäissä ja niin siis nytkin. Mikä ihme siinä on, että aina välillä saattaa tulla vaikka viikon parin sisään useampi kommentti tai jonkinasteinen lähestymisyritys allekirjoittanutta kohtaan, mutta sitten taas ei vaikkapa pariin kuukauteen mitään. Ei minun onneksi tarvitse siis surkutellen ajatella, että viehätysvoimani olisi jotenkin kadonnut, kun ei niitä suhteita synny, koska kiinnostuneita ihmisiä kuitenkin löytyy. Mutta toisaalta on se silti yhtä tyhjän kanssa. Mitä helvettiä tehdä viehätysvoimalla, jota ei voi jakaa toisen vastaavanlaisen kanssa? Koska on taas kerran todettava, että ystävällisesti olen taas kerran vastaillut jotain ympäripyöreää yhteyttä ottaneille, koska olenhan niin perin kohtelias. Mutta kun minua ei nappaa. Olen mieluummin yksin.
Samaisen ystäväni kanssa sitten tuli puheeksi se ikiaikainen aihe, eli kriteerit, joita kumppanilta vaadimme. Minulle on joskus sanottu, että olen pinnallinen ihminen, olin eri mieltä. Hän ei niin sanonut, mutta mainitsi minulle siitä, että painotan liikaa ulkonäköä kumppania etsiessäni. Itse olen siitäkin eri mieltä ja väitän, että olen oikeassa. Koska on totta, että ulkonäkö on yksi kriteeri, muttei se ole sen suurempi kuin muutkaan kriteerit. Mutta siis ei se ole sen vähäpätöisempikään. Kumppani on kokonaisuus, jonka pitää napata ihan joka suhteessa. Sen ihmisen pitää herättää fyysistä halua ja sen lisäksi olla juurikin niin mukava ja fiksu, kuin omaan seuraani ihmisen tarvitsen olevan. Hyvin vaikea yhdistelmä.
Olen tällä viikolla jo kerran puhunut siitä, että jos näen jonkin ihmisen valokuvan, niin osaan viidessä sekunnissa sanoa, voisinko mahdollisesti seurustella hänen kanssaan. Ja siis pitää nyt ymmärtää, että siis sen valokuvan perusteella tehdyt johtopäätökset eivät vielä johda mihinkään, mutta ne voivat poissulkea. Siksipä pitäisikin itse asiassa sanoa niin päin, että voin sanoa valokuvan perusteella viidessä sekunnissa, että en voisi seurustella jonkin ihmisen kanssa. Siksipä olen vastaillut tälläkin viikolla melko ympäripyöreitä erinäisiin yhteydenottoihin. Sanokaa, että olen hölmö, niin hihkaisen riemusta. Omapahan on elämäni. Koska tiedättekö mitä, minä olen tähän astisessa elämässäni jo oppinut sen, että voin myöskin itse ottaa yhteyttä. Sitä kesää odotellessa.