No, nyt sen voi jo paljastaa, kun ei kukaan enää pääse spoilaamaan.
Tosiaankin ostin viimeisimmän Potterin sitten vasta viime viikonloppuna Tukholman reissulla ja tiistaiaamuna krapulan hellitettyä aloin kahlaamaan ja myöhään eilen illalla oli tarina päätöksessään. Ei mukamas ollut aikaa aiemmin ja vaikka mitä esteitä. No, oli miten oli, niin nyt se on luettu. Mitä siitä sanomaan? Sanomaan niin, että jos joku kirjaa (tai kirjoja) lukematon sattuisi tämän lukemaan, niin ei tästä nyt spoilaantuisi. Kokeillaan, koska tekisi mieleni kuitenkin sanoa sana jos toinenkin.
Kun miettii kirjasagan tapahtumaa, jossa Albus Dumbledore, Hogwartsin velhokoulun rehtori, vuonna 1945 voitti kaksintaistelussa Grindelwaldin, jonka käyttämä lause tuo ”For the Greater Good” oli ja kaikkea mitä siihen lauseeseen sisältyy, niin ei voi olla ajattelematta kirjailijan allegoriaa Natsien toimintaan. Ihmiset piti erotella veren perusteella. [I]Purebloods, mudbloods and bloodtraitors.[/I]
Mutta sehän on toki vain yksi seikka kokonaisuudessa, mutta ei varmasti kaikista vähäpätöisin. Se kun on yksi niistä seikoista, minkä vuoksi nuo kirjat ovat niin loistavia ja varsinkin lapsille. Tai no, ei ehkä ihan hirmu nuorille lapsille, mutta ehkäpä siinä piileekin juuri se nerous, että pitääkin olla jo vähän vanhempi, että voi edes ymmärtää suvaitsevaisuuden ja suvaitsemattomuuden eron. Se on vain puettu jotenkin niin nätisti rivien väliin ja se kieltämättä lämmittää mieltä. Ehkä muutama nuori ihminen tällä pallolla nuo kirjat luettuaan, vähän paremmin käsittää, mistä tässä kaikessa on kyse.
Mistä niissä kirjoissa sitten on kyse? No, niiden mukaan on toki ollut aina selvää, että rakkaus voittaa kaiken muun lopulta, vaikka pitkään näyttäisikin, että väkivalloin ja voimalla voi ohittaa rakkauden. Ja nyt on pakko sanoa, että tähän seikkaan kiteytyy kyllä koko kirjasarjan hienoin juonikuvio joka tiputti allekirjoittaneen miltei tuolilta eilen illalla. J.K.Rowling kyllä tosiaankin osaa kirjoittaa. Ei ehkä siinä kaunokirjallisuuden perimmäisessä mielessä mitenkään järin taidokkaasti, mutta se tapa, millä kirjailija pystyy sitomaan satojen jos ei miltei tuhansien sivujen takaisia aukkoja kiinni ja palaamaan takaisin tapahtumiin, joita on käsitelty ties kuinka monta kirjaa aiemmin ja lyömään kaiken yhteen nippuun, on ihan mieletön.
Niin siihen tarinan opetukseen. No, kaitpa tosiaan voisi sanoa hyvin lyhykäisesti, että ei tarinalla ole muuta opetusta kuin se, että rakkaus on suurempi voima, kuin monet käsittävätkään. Hirmu naiivia, on joo, mutta on pakko sanoa, että vaikka ns. ”todellisessa elämässä” en ehkä allekirjoitakaan tätä aivan näin, niin jollain tapaa tuo kirja sai itsensäkin hetken aikaa ihan todella uskomaan siihen ja vain kelaamaan päässään, että miten mahtava asia se kuitenkin on. Toki kirjat ovat vain kirjoja ja mielikuvitusta ja varsinkin kun vielä eletään maailmassa, jossa tapahtuu paljon fiktiivisiä asioita, niin kyllä kait se rakkaus, mitä niissä käsitellään, on kuitenkin ihan sitä samaa, mitä kaikkialla muuallakin.
No, kirja tosiaan loppui ja oli hetken aikaa melko tyhjä olo. Tässäkö tämä nyt sitten oli? No, en lopulta valita, vaikka haluankin sanoa, että viimeinen opus käsitteli sitten asioita ehkä ihan vähän yksipuolisemmin vain Harryn puolelta, kuin olisin toivonut. Sarjahan on kuitenkin liki kolme tuhatta sivua pitkä ja matkan varrella on ollut ihan alusta saakka monta persoonaa ja tosiaankin kyllä tuossa ajassa – tai pikemminkin sivumäärässä – ehtii jo luomaan melko tarkkojakin käsityksiä siitä, minkälaisia tietyt henkilöt ovat ja niiden vähäinen käsittely lopussa jäi hiukan kyllä harmittamaan, mutta pakkohan se on kuitenkin myöntää, että kirjasarjan nimihenkilöhän se kuitenkin on se, mitä pitää käsitellä, eihän siinä mitään.
Kirja päättyi juuri niin kuin olin aavistanutkin ja nyt jos joku tahtoo viitata siihen seikkaan, että sanoin aikanaan blogimerkinnässäni, että aavistelen Potterin itsensä heittävän henkensä, niin en viittaa enkä ole viittaamatta, koska se kommentti oli enemmänkin vain sen tosiasian sanomista, että niillä lähtökohdilla ei muu ratkaisu oikein tuntunut mielekkäältä. Mutta en siis sano juuta enkä jaata vaan sanon vain, että loppuratkaisu oli kyllä juuri niin J.K.Rowlingmainen kuin vain voi, yllättävä ja ihan toimiva. Itse kun pelkäsin kuitenkin jo pitkän matkaa, että miten ihmeessä tämä koko sarja voi koskaan saada järkevää päätöstä, koska todellakin lähtökohdat olivat kuitenkin niin järjettömät. No, mutta kuten sanoin, niin meinasin tipahtaa tuolilta eilen ja se vääjäämättä liittyy myös tähän, miten kaikki päättyi.
Miten ihmeessä Harryn kohtalo voi osittain määräytyä sen mukaan, mitä pari muuta lasta on jutellut parikymmentä vuotta aiemmin hiekkalaatikon ääressä jossain aivan toisaalla?
Hitto, kun olisi maailmassa enemmän ihmisiä, joilla on samankaltainen mielikuvitus ja järjenjuoksu kuin kyseisellä kirjailijalla.