Kun trapetsitaiteilija lähtee sirkuksessa tekemään esitysnumeroaan, on kyseessä monimutkainen ja fyysinen toimenpide, joka yleisön silmissä tietysti on myöskin näyttävä. Tänä päivänä tuskin on nuorallatanssijaa, joka heiluisi suurissa korkeuksissa ilman minkäänlaista turvaverkkoa. Joskus taannoin varmasti näitäkin oli, jotka uhmasivat henkeään kylmästi vain luottaen omiin taitoihinsa ja voimiinsa. Mutta uskoisin kuitenkin nykypäivänä ihmisten käsittävän, että vain yksi henki se on trapetsillekin uskaltavalla miehellä tai naisella. Suoraan maahan tippuessa vammat olisivat hengenvaarallisia.
Maailma on turvaverkkoja ja muita vastaavia pullollaan. Autot ovat kolariturvallisia, vaikkeivät tietysti ihmeisiin pystykään, jos nopeutta on tarpeeksi. On turva-aitoja ja puhutaanpa jopa sosiaalisesta turvaverkosta pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Sillä meinataan sitä, että jos yhden yksittäisen ihmisen elämä kokee suuriakin mullistuksia, on yhteiskunta aina jollain tapaa kuitenkin ottamassa kopin, ennen kuin ihminen täysin menettää kontrollin itseensä ja ympäristöönsä. Jokainen joka joskus on muuallakin kuin omassa kodissaan aikaansa viettänyt, toki näkee sen seikan, että tämäkään turvaverkko ei ole vedenpitävä, vaan aina on ihmisiä, jotka jäävät maailmanmenosta totaalisesti ulkopuolelle.
Mutta turvaverkkoja siis on ja hyvä niin. Ihmisillä on sen verran itsesuojeluvaistoa, että eivät tieten tahtoen uhmaa omaa terveyttään, jos on olemassa vaihtoehtoja. Vauhdin ja sen luoman huuman tunnetta kyllä voi aikaansaada, vaikka vähän suojauksiakin olisi. Esimerkiksi Benji-hypyn voi kuka tahansa suorittaa ja melko varmasti siinä lopulta käy niin, että köysi pitää huolen, ettei maahan hyppäävä ihminen sitä maata koskaan sitten lopulta kosketa. Adrenaliinipurkaus on aiheutettu ja tunne on taatusti melkoinen. En ole itse koskaan moista hyppyä kokeillut ja korkean paikan kammoni todennäköisesti pitää huolen, etten sitä koskaan tule kokeilemaankaan.
Mutta luottoa hyppäämiseen minulla kutenkin löytyy. Tai hulluutta, pakonomaista tarvetta, millä sanoin sitä sitten tahtookaan määritellä. Kyse onkin vain henkisellä tasolla hyppäämisestä tuntemattomaan. Sellaiseen tilanteeseen, jossa jonkun pitäisi ottaa vastaan eikä päästää läpi ja mikä ehkä pahinta, vaikka olisikin ottanut jo kiinni, niin pitäisi täten vain luottaa, ettei hän enää sen jälkeen päästä irti, kun kerran on otteen saanut. Sitä kutsutaan parisuhteeksi, jossa kaksi ihmistä päättävät omistautua toisilleen sillä luottamuksella, ettei toinen häntä petä, eikä myöskään jätä.
Toisille se luottaminen sitten on äärettömän vaikeaa jo aivan luonnostaan, mutta uskoisin suurimmalle osalle niistä hyppypelkoisista sen pelon syntyneen siitä syystä, että joskus taannoin on maahan mätkähdetty ja haavat ovat saattaneet olla melkoisia. Näin on minullekin käynyt useammin kuin kerran ja siltikin olen nyt tässä ja vain totean hyvin yksiselitteisesti, että seikka joka saa minut kerrasta toiseen hyppäämään uudestaan, on suunnaton tarve sekä tietoisuus siitä tunteesta, joka vallitsee, kun pidetäänkin kiinni. Se on tähän asti joka kerta ajanut niiden vanhojen haavojen aiheuttamien kipujen ohi. Ajaako se niiden ohi koko elämäni? Sitähän en voi varmuudella tietää, mutta näiden kokemusteni jälkeen voin melko suurella todennäköisyydellä sanoa, että ajaa.
Tuossa kun vasta totesin siitä, etten ole juurikaan puhunut rakkaudesta enkä sanonut kellekään rakastavani, niin sehän ei tarkoita sitä, ettenkö olisi niin varmasti joskus tehnytkin. Se on vain määrittelykysymys, että mikä on rakkautta. Sitähän olen kyllä aikanaan pohdiskellut kerran jos toisenkin. Siinä kun on vain se pikku mutta, että sanomalla ”rakastan sinua” ei ole juurikaan mitään merkitystä, jos niin vain hoetaan. Sillä, mitä tekee, on merkitystä. Ja on tuhat kertaa merkittävämpää näyttää, että pitää kiinni. Siihen ei sanoja tarvita. Kyllä ne sanat aikanaan sitten tulevat, jos niin on tarkoitus. Ja tarkoitushan on.