Mä aikanaan kävin pitkät keskustelut psykotädin kanssa siitä, että mun pitäisi enemmän huolehtia omista asioistani ja yleensäkin itsestäni eikä vaan muista. Melko pitkälle ollaan tultu muutoksessa mun ajatuksissa siitä, mitä olin joskus 17-19-vuotiaana.
Mitä? Nyt joku keskusteluja lukeva kuvittelee ensimmäisenä, että mitä se jätkä oikein sekoilee. Sehän on yksi narsismin ja itseriittoisuuden ilmentymä. No kun eihän se nyt todellisuudessa ole ollenkaan niin ja joskus tuntuu siltä, että mua ei aina ihan käsitetä oikein joka toki voi olla myöskin ihan oma vika kun minähän ne tekstit sinne kuitenkin kirjoitan eikä se Pertti mun kolmas sivupersoona vaikka niin eilen väitinkin.
Eilen itseasiassa sain hyvät naurut yhdestä käsityksestä, mutta siitä mä en tänne viitsi kirjoittaa sen enempää. Sanotaan nyt vaikka vain, että mä en seurustele naisen kehon kanssa vaikka joskus jotain ulkonäkökriittisiä kommentteja heittelisinkin keskusteluihin. No se siitä. 🙂
Mutta siis siitä huolehtimisesta. Aikanaan kun mun vanhemmat erosivat ja faija oli ihan poissa tolaltaan niin mä vielä lukiossa ollessani päivästä toiseen vain kelasin, että hyppääköhän se painot jalassa Saimaaseen. No ei hypännyt, onneksi ja nykyään se nyt on aika ok vaikka viinaa se voisi ottaa vähän hillitymmin. Siitäkin mä olen ollut huolissani ja toki sitten muidenkin perheenjäsenten osalta. Mulla on niin hyvin tuohon kuningas alkoholiin suhtautuva perhe. Viidestä perheenjäsenestä kolme on alkoholisteja ja suvussa tuota muutenkin näyttäisi riittävän. Eno ja yksi sedistä makaa jo kasvamassa koiranputkea tuon aineen vuoksi. Teini-ikäisenä käytin useammankin hetken sen pohtimiseen, että tuleeko musta joku päivä alkoholisti. No sinänsä ihan hyvä, että pohdin koska kyllä se on vaikuttanut mun asenteisiin aika paljon, että tein tiettyjä johtopäätöksiä.
Mä olen nykyäänkin huolissani ihmisistä ja eräästä läheiseksi tuntemastani ihmisestä myös perheenjäsenten lisäksi. Myös olen huolissani siskosta ja siskon avomiehestä vaikka asiat nyt toki ovatkin jo melko hyvin kun sydän on siirretty ja mies jo jalkeillakin. Mutta pitkä prosessi se on kuitenkin vielä heilläkin edessään. Olen siis kyllä oppinut olemaan vähän vähemmän huolissani, mutta tietynlainen ajatusmaailma mussa tuon asian suhteen aina tulee pysymään. En mä sille mitään voi, että mä kelaan välillä aika paljonkin sitä, että mitä mulle tärkeille ihmisille tapahtuu. Ja pahinta on jos mä en tiedä, että missä mennään. Se on raastavaa. No nyt mä suunnilleen tiedän joskin eräs asia on vielä vähän pimennossa, mutta onneksi sekin kyllä selviää varmasti melko pian.
Se miksi psykotäti sanoi, että pitäisi enemmän ajatella itseään, on se, että on vaan pakko. Ei itsestä ole mitään hyötyä enää kellekään jos oman pään hoitaminen jää täysin nolliin. Siksipä osaan kyllä nykyään ajatella itseäni ja myöskin joskus vain antaa aikaa omille aatoksille.