Takana toinen viikko yhden päivän vapailla ja väsy meinaa iskeä. Avasin toisen oluen, kaadoin lasillisen viskiä ja laitoin punkun jämät hetkeksi viilenemään. Saa nähdä, tuleeko sitä edes juotua, kun jo jätkä tipahtaa. Ajatus kulkee, mutta silmät ovat asiasta eri mieltä. Väsymyksen tuntee luomissa saakka.
Mikä siinä onkin, että ihminen on vain niin perin levoton, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen ja mitä ilmeisimmin jo vuodestakin toiseen?
Vasta kun taannoin pääsin toteamasta, että olotilani on olosuhteisiin nähden varsin hyvä, niin jo tänään mielialani oli töistä päästyäni tipahtanut vähintäänkin pari pykälää alaspäin.
No, tietysti tiedän aivan konkreettisiakin syitä tälle fiiliksen laskemiselle ja osa niistä myöskin juontuu ihan minusta itsestäni, mutta myöskin toisista ihmisistä. Eri asia on sitten se, ovatko ne toiset ihmiset lopulta missään määrin tarkoituksellisesti aiheuttaneet juuri minulle mielipahaa, tai edes olleet välinpitämättömiä. Todennäköisesti eivät edes ole, vaan tämä koko tunteen kirjo on vain omassa isossa päässäni.
Mutta toisaalta, muuttaako se sitä tunnetta miksikään? Kyllä se itse asiassa muuttaa, kun asioita vähänkin joskus edes yrittää käsitellä aivan rationaalisilta lähtökohdilta. Vastaus omiin tuntemuksiini on, etten yksinkertaisesti saisi olla niin itsekäs. Mutta eikö jokaisen terveen ihmisen joskus pitäisikin olla itsekäs?
Kyllä, mutta se riippuu aivan siitä kontekstista, mihin se milloinkin osuu. Nyt se viistää kaukaa ja korkealta. Nyt minä olen vain lapsellinen. Tai hei? Olisinko sittenkin vain ihminen?
Tiedostan jo nyt, että tämä menee ohi melko piakkoin ja palaan taas siihen samaan tasaisen tyytyväiseen olotilaani, jossa vasta taannoin vielä taapersin. On vain jotenkin niin järin vaikea hyväksyä realiteetteja ja tietyllä tapaa myöskin on paha antaa anteeksi sellaisia asioita, joihin ei syyllistä edes löydy. Ei todella löydy, jos asiat tunnustaa niin kuin ne todellisuudessa ovat. Joillekin katkerille fantasioille voi aina antaa sielunsa, mutta se on varsin väärä tie se.
Elämä potkii aina silloin tällöin ihmistä päähän. Ikävintä siinä on vain se, että yritäpä potkia takaisin. Ei se näkymätön vihollinen ole, koska se ei ole vihollinen laisinkaan. Se on vain kasa sattumia, joiden takana tietysti fysiikan lakien mukaan on olemassa jonkinlaista kausaliteettia, mutta lopulta jos joskus osuu, niin sitten osuu.
Ehkä ainoa asia, joka tietyssä määrin sitten todella voi tuntua epäreilulta, ovat ihmisten aivoitukset. Miksi joku valitsi toisin, kun itse olisi antanut vaikka mitä, ehkä kaiken? Sekin on toki sattumaa, mutta kuitenkin silloin se pahuus, epäreiluus, katkeruuskin, on helppo henkilöidä. Järkeväähän se ei tietenkään ole. Inhimillistä se on.
Kyse on siitä, millä tavoin itse niitä osumia pystyt kärsimään. Se onkin ainoa asia, jossa meillä on valinnan mahdollisuus. Ja itse koko ajan yritän kovasti hoitaa haavani niin hyvin kuin vain voin. Nytkin minuun tietyssä määrin sattuu. On sattunut jo jonkin aikaa. Siltikin koko ajan kuitenkin elän.
Kohtaloa se ei ole, se on vain sattumaa. Kaikki on sattumaa. Sen asian toteaminen ei sinänsä ole kovin miellyttävää, koska tuolloin myöskin myönnän, etten yksinkertaisesti voi hallita elämääni täysin. Toisaalta taas se on jossain määrin helpottavaakin, koska silloin tiedän, ettei elämä ole minua kohtaan paha. Maailma voi jossain määrin olla paha, mutta se on myöskin hyvä. On vain sattuman kauppaa, millä tavoin ja missä suhteessa nämä entiteettien kaksi eri olomuotoa kenenkin kohdalle osuvat. Ja taas päästään siihen resistenssiin.
Voisi olla helpompaa, jos en ajattelisi asioita niin paljon. Toisaalta tiedän senkin, että jos en ajattelisi asioita, olisin aivan eri ihminen. Katkera minä nyt en ole. Olen itse asiassa tietyllä tapaa hieman toiveikas, mutta kuitenkin vain niin pirun surullinen. Koska tiedän, että minulle on myöskin valehdeltu.
Mutta sekin, kuten niin moni muukin asia, on vain inhimillistä, eikö?