Varoituksen sana; seuraava teksti sisältää vuodatusta eikä ole kellekään hyväksi sitä lukea, mutta kunhan nyt varoitin, kun luette kuitenkin.
Sanotaan, että onni syntyy kesästä, kukkasista, hymystä, huolenpidosta, toisen auttamisesta, vaikka mistä. Toiset saavat onnea myös materiasta. Itse en siihen ryhmään tunnu kuuluvani. Materialistia minusta ei saa tekemälläkään.
Elämässä on joskus hyvä istua alas ja pohtia todella sitä, että mistä tässä kaikessa on kyse ja mitä tarvitaan siihen, jotta olisi onnellinen. Mä olen sitä tehnyt viime viikot ja vähän aikaa pidin paussia kunnes nyt taas tänään ja myös eilen myöhään yöllä niin tein.
Onni kait syntyy niin monista asioista, hyvin pienistäkin ja itselleni tosiaan syntyykin, ainakin jollain tasolla. Osaan todella olla onnellinen pienistäkin asioista, mutta todellista täysin kokonaisvaltaista onnea se ei kuitenkaan ole, koska siitä aina tuntuu puuttuvan jokin. Olen mä toki kokenut joskus olleeni aivan euforisessa tilassa, jossa on tuntunut siltä, kuinka mitään ei puutu. Viimeisimmästä tällaisesta hetkestä ei lopulta ole edes kovin kauaa, tai no sanotaanko vaikka niin, että toki siitä olotilasta olo olisi voinut vielä parantua, mutta hyvin levollinen olo se kuitenkin oli, paljon enemmän kuin mitä on ollut viimeisten, voisi miltei sanoa, vuosienkin aikana. Pari kolme viimeistä vuotta kun lopulta oli tuohon vuodenvaihteeseen saakka melkoista taivallusta masennuksen ja henkilökohtaisen elämän sotkujen parissa.
Eli siis mä nyt sanon, että toki mulla nyt on elämässä ollut kaikennäköistä harmia ja huolta, jotka ovat osaltaan aiheuttaneet sen, etten mä toki läheskään kokoajan ole ollutkaan onnellinen. Suurimman masennuksen aikanaan koittaessa mähän olin ihan todella mielessäni täysin varma, että mun elämästä ei tule enää ikinä kalua ja sanon vain sen, että se tunne ei ole kovin miellyttävä. Silloin ehkä olen ainoan kerran elämässäni aivan todella miettinyt sitä, että riittäisikö uskallus omien päiviensä päättämiseen ennenaikaisesti, mutta toki niinhän en aivan vakavasti edes harkinnut, koska mulla on periaatteeni ja kait jollain tapaa myöskin sisällä eli jonkinlainen pieni toivonkipinä siitä, että joku päivä mä pääsen taas viettämään suhteellisen normaalia ja rauhallista elämää, onnellista elämää. Mutta siis jotain siitä on niin monet kerrat puuttunut ja puuttuu nytkin ja nyt kait sitten tullaan siihen, mistä tässä kaikessa on kyse.
Voiko ihminen olla täydellisen onnellinen jos sillä ei ole jotain toista ihmistä, kenen kanssa sitä onnea jakaa? Voiko ihminen olla täysin onnellinen jos ei voi kohdistaa rakkauttaan ja huolenpitoaan toiseen ihmiseen?
Koska kuitenkaan ihmistä ei ole tehty elämään vain yksin. Nythän voisi toki sanoa, että onhan minullakin ihmisiä, kenen kanssa elämääni elän ja kyllähän ympärilläni on myöskin ihmisiä, jotka välittävät ja minäkin heistä välitän. Juu toki, mutta kun ei se ole sama asia. Ihminen kaipaa yhtä ainoaa ihmistä, mitä jumaloida, rakastaa, ihailla, kaivata ja vähän kaikkea tuolta väliltäkin. Henkilöä joka on yhtäaikaa paras ystävä, rakastaja, suojelija ja se tuki, mihin voi aina nojata kun alkaa hengästyttää eikä se koskaan petä. Voi kuinka naiivia, joku nyt ajattelee, mutta kyllä mä siltikin uskon siihen, että asia on noin. Pakko mun on uskoa, mutta nyt ehkä sitten tullaan siihen kohtaan, mikä on sitä vuodatusta.
Olen nyt elänyt tämän taivaan alla himpun reilut kaksikymmentäseitsemän vuotta. Sen ajan sisällä olen omien tuntojeni mukaan tavannut kolme ihmistä, joihin voisin sisällyttää nuo ajatukseni ja että voisin tuntea heitä kohtaan noin. On ollut hetkiä jolloin olen aika läheltä kuvitellut niin tapahtuneen, mutta myöhemmin olen kuitenkin huomannut, ettei asia aivan niin kuitenkaan ollut. Lumetta jossain määrin, oman pahan olon helpottamista valheellisilla tunteilla. Sanotaanko niin, että en ole tuntenut kuin kaksi kertaa niin todella, mutta se johtuu siitä, että kerran aikaa ei ollut riittävästi prosessoida tuntemuksiani. Tiesin kuitenkin, että niin tulisi tapahtumaan jos minulle se suotaisiin, mutta kun ei suotu.
Mistä voin tietää, että niin tulisi käymään? En tiedä, mutta tiedän vain. Se on kyllä yksi asia, mitä ei tämän maailman rationaaliset fysiikan ja kemian tuntijat koskaan pysty selvittämään. Sitä, että miten ihminen voi tietää niin hyvin, mitä todella haluaa kun sen vain tuntee. Tunteille ei ole suureita eikä määritelmiä jos niitä ei sitten tahdota erinäisin ajatuskuvioin kuvailla. Kuten aikanaan sanoin, itselleni kaikki tunteet ovat vain isoa massaa jonka koko vaihtelee ihmisestä riippuen. Siihen ei vaikuta se, että mitä ihminen tekee tai on tehnyt tai yleensäkään siihen ei vaikuta mikään ulkopuolinen tekijä. Tämä on muuten sinällään vähän hassua, että itse ajattelen näin kun kuitenkin hyvin paljon itse pelkään toisten ihmisten reaktioita oman elämäni ulkopuolisiin tekijöihin, koska ne eivät kaikki ole kovinkaan miellyttäviä ja jälkensä ne ovat minuunkin jättäneet.
Mutta siis tunteita on lopulta niin turha alkaa selittämään, niitä joko on tai ei ole tai toki voi olla siltä väliltäkin, kun eihän ihminen nyt mikään on/off-tuntija ole noin yleisesti ottaen. Itselläni ei kuitenkaan mene yleensä pitkään sen asian selvittämisessä, että millä tavoin jostain ihmisestä noin ylipäätään ajattelen tai toki asiat muokkautuvat monissa tapuksissa vielä pitkänkin ajan kuluttua, mutta lähinnä tarkoitan sitä, että tiedän melko helposti, että haluanko jonkun ihmisen lähelleni sitä varten, että voisin olla hänelle se henkilö, mistä aiemmin puhuin. Sitä on kait joskus joku ihmetellytkin, että olenko vain jotenkin vähän kaistapää kun ajatukseni menevät niin ja mukamas voin tietää melko helposti, että mitä todella haluan, mutta en minä sitä asiaa sen kummemmin itsellenikään osaa selittää, se vain menee niin.
Voi olla, että mä sitten hylkään ja olen hylännyt itselleni ehkä sopivia ihmisiä vuosien saatossa ja ehkä jostain heistä olisi voinut kuitenkin tulla mulle aivan täydellisen hieno kumppani, koska on jopa minustakin joskus aloitteellisesti oltu kiinnostuneita, uskokaa tai älkää. Tässä on vain se suuri problematiikka, että jostain syystä ne ihmiset, joista minä niin olen tuntenut, eivät ole tunteneet ainakaan pidemmän päälle samoin ja se vain aina sattuu yhtä paljon. Sattuu nytkin.
En tiedä asiaa, mikä on ehkä pahempaa kuin se, että todellakin tuntee niin, että tekisi aivan kaiken ja antaisi aivan kaiken jos vain saisi, mutta kun ei saa. Silloin vain tekisi mieli huutaa niin kovaa kuin pystyy ja ehkä pahin asia siinä tilanteessa on se, kun lopulta ei ole ketään ketä tai mitä syyttää. Ei se ole kenenkään syy. Vain maailmalle ja elämälle voi olla katkera. Voisi yrittää purkaa pahaa oloaan siihen välikappaleeseen sille pahalle ololle, eli ihmiselle, joka ei tahdo vastaanottaa huolenpitoasi ja rakkauttasi, mutta kun järjen myötä kuitenkin tietää, että se ei ole oikein ja ei se ole sen ihmisen vika. Silloin tulee vain niin avuton olo, koska ei tosiaan ole mitään konkreettista, mitä syyttää tai vaikka ei edes syyttää, mutta johonkin ne tuntemuksensa kuitenkin haluaisi purkaa. No, mä olen nyt viikon ajan purkanut niitä omalla tavallani ja varmasti jatkossa tulen tekemään sitä lisääkin, mutta ehkä kunhan ensi viikon alku tulee, niin pidän siitä pienen tauon ja toteutan itseäni jollain muulla tavalla.
Nyt varmaan joku jo miettii, että mikä helvetti tämän koko tekstin pointti oikein oli. No, ei tässä lopulta kait ole mitään suoranaista pointtia ja enemmänkin vain itselleni tätä kirjoitinkin, mutta siis tavallaan kait oli vain tarve sanoa se, että kyllä mulla on joskus hiukan kyyninen olo siitä ajatuksesta, että mä joskus löytäisin itseni elämästä yhden ja saman ihmisen kanssa lopun ikääni niin, että todella vain haluan tehdä sille ihmiselle kaiken ja antaa kaiken ja myös se toinen ihminen tuntee samoin. Musta kun välillä vain tuntuu nyt taas siltä, että sellaista ihmistä ei ole olemassakaan. Minä kun en nimittäin ala elämään puolittain, olen sitten mieluummin yksin.
Mulla on nyt joitankin onnenaiheita elämässäni joskin on myös paljon asioita, mitkä painavat ja aiheuttavat itkua ja hammasten kiristystä ja nyt en edes tarkoita sitä, että orastava ihmissuhteeni on päätöksessään vaan ihan muita juttuja, mutta tämän asian päätös nyt toki sitten myöskin vain tuntuu niin pahalta. Mä tiedän jo nyt, että menee melko pitkä aika, kunnes mä voisin todella vakavasti harkita jonkun ihmisen täysin lähellepäästämistä, koska mun on nyt sulateltava vanhat tuntemukseni pois. Se ei ole sitoutumiskammoa, mä en ole ollut sellainen koskaan vaikka joskus toki suhteen alkaessa pelkäänkin paljon ja se voi joskus jopa ilmetä aivan konkreettisissa reaktioissani, niin se ilmeni nytkin ja mä joskus toki sitten kiroan sitä, etten osaa olla rauhallisempi.
Se on kyllä ihan fakta, että mitä enemmän pettymyksiä tulee, niin kyllä se jossain määrin lisää sitä tunnetta, että vain pelkää, sitoutua, mutta sitä niin kuuluisaa kammoa se ei ole. Vain pelkoa, pelkoa siitä, että kohta sattuu taas ja tiputaan korkealta. Mutta kun se riski on vain otettava koska kuitenkin kun tiedän, että mitä se on kun jos se riskinotto kannattaa, se vain on jotain niin järjettömän hienoa ja myöskin sen myötä kaikki pelkokin katoaa ajan kanssa, kun oppii luottamaan. Nyt taas kerran mä ehdin sen asian tiedostamaan, että mä en pelkää enää, kunnes se sitten multa vietiin pois.
Eli en voi sanoa, että olisin nyt kovinkaan onnellinen. Ihan todella tällä hetkellä en kyllä tunne olevani edes vihainen, vain niin järjettömän surullinen ja tekee vain pahaa ajatella, että miten asiat voisivat olla, mutta kun ne eivät ole, niin ylös maasta ja eteenpäin. En mä kyllä tosiaan varmaankaan vielä vähään aikaan mene eteenpäin, koska ei varmasti vain pysty, mutta en mä missään itsessäälissäkään rypemään ala. Aikansa se nyt vain ottaa. Mä en kyllä nyt aivan käsitä, miten tyynen rauhallinen osaankin olla, no ehkä se itku vielä tulee jossain välissä kunhan vähän aikaa ehtii kulua.