Miettikääpä jos meidän planeettamme älyllinen rotu, ihminen, katoaisikin maapallolta ihan tuosta vain, jonkin yllättävän sattuman, kuten vaikka valtaisan meteoriitin voimasta. Sehän tulee aina ensimmäisenä mieleen, vaikka varmasti muitakin mahdollisia voimia, jotka voisivat vaikuttaa biodiversiteetiltään aivan valtaisan rikkaan planeettamme kohtaloon, voisi maailmankaikkeudessa hyvin kuvitella olevan.
Olen nähnyt Hubblen ottamia kuvia kahden galaksin yhteensulautumisesta ja niin edelleen. Tällä meinaan vain sitä, että maailmankaikkeudessa tapahtuu hyvin suuria asioita, joihin meillä ei olisi minkään sortin mahdollisuutta vaikuttaa, jos jotain intergalaktisesti suurta tapahtuisi. Täten ihminen on lopulta hyvin haavoittuvainen olento, vaikka se kovasti pyrkiikin kontrolloimaan kaikkea täysin ehdottomasti. Ihmisen miljoonien vuosien aikana kehittynyt, nykymaailman tuntemuksen mukaan järin harvinaislaatuinen äly ja kaikki muu sen mukanaan syntynyt valtavalla työmäärällä luotu sivilisaatio saattaisi pyyhkiytyä pois ikiajoiksi pahimmillaan minuuteissa tai sekunneissa. No, mutta ei mietitä sitä sen enempää, koska ajatus on hieman pelottava, vaikka se toki aika kaukainenkin on ja siis epätodennäköinen, onneksi.
Tänään aamulla heräsin kello 7:20 ja kun katsoin ikkunasta ulos, näin pihalla aivan valtoimenaan lunta ja sitä pöllysi ilmassakin suuntaan jos toiseen. Olin aivan mykistyneen ihastunut. Söin aamiaisen ja lähdin töihin. Kyytiä odotellessani mietin samalla toissa syksyistä myrskyä, jolloin lunta tuli varmasti yli puoli metriä melko lyhyellä aikavälillä ja kaikki maantieliikenne oli aivan sekaisin. Sekasorto ei sinällään ole kiva juttu, varsinkin jos myöhästyy töistä, kuten tänä aamuna itselleni sitten kelin vuoksi tapahtui. Tai siis keliähän ei sinällään voi syyttää, koska ihminen on niin fiksu olento tänä päivänä, että se osaa kyllä jo myrskyt ennustaa ja täten voisi lähteä töihin vaikkapa varttia tai puoli tuntia normaalia aiemmin. Ehkä ihminen ei lopulta olekaan niin perin fiksu olento?
Mutta matkalla töihin näin tien poskessa auton jos toisenkin sekä yhdessä rampissa oli tukkirekka poikittain ja toisessa parikin kuorma-autoa, jonka vuoksi jouduimme kiertämään melko pitkän pätkän. Tiet olivat karseassa kunnossa ja tiesin, että töissäkin takuulla hommat seisovat kelin vuoksi. Siltikin fiilikseni oli aivan mainio, suorastaan meinasin hymyillä välillä.
En millään tavoin suoranaisesti rakasta sekasortoa, jota myrskyt aiheuttavat joskus, mutta rakastan myrskyjä sekä myöskin tietyllä tapaa kuitenkin se kaikki tuho ja ylimääräinen työ ja ihmisten aherrus asioiden normalisoimiseksi aiheuttaa minussa jotain primitiivistä kunnioituksen sekaista hyvää fiilistä. Aina kun luonto riehuu sillä voimalla, millä se vain miltei ikinä suinkin kykenee, tunnen eläväni.
Lapsena aina tykkäsin istua naapurini avoimella parvekkeella ja katsella syysmyrskyä mahdollisimman läheltä. Nähdä, kun viereinen orapihlaja-aita liki taipuu maata myöten tuulen voimasta, vaikka onkin hyvin sitkeä ja vahva kasvi. Ja miten aina meidän omakotitaloalueellamme jossain päin kaatui joku vanha mänty ja miten sähköt olivat poikki koko alueelta monesti lyhyitä aikoja. Salamoita rakastin ja rakastan yhtä. Aivan vieressä räjähtävällä voimalla kuuluva ukkonen, aivan kuin taivas repeäisi, on ehkä kaunein ääni, mitä tiedän. Siinä on vain jotain sellaista, mikä saa minut ihailemaan luontoa ja lopulta toteamaan, että vaikka miten paljon kehittyisimme, emme voi tietyille tosiseikoille ihmisrotunakaan yhtään mitään.
Kansamme on rakentanut maahamme melkoisen toimivan infrastruktuurin, joka ei petä järin pahasti luonnonmullistustenkaan alla, mutta aina se kuitenkin joltain osin pettää. En siis todellakaan toivo mitään ihmiskuolemia enkä tietyllä tapaa toivo edes sitä, että joku romuttaisi autonsa sen vuoksi, että tiellä on metrin verran lunta, mutta se ajatus siitä, että kuitenkin nyt vain menemme vähän kuin puolittain silmät ummessa kansakuntana kohti seuraavaa päivää ja toivomme, että se luonnonmullistus hellittäisi, koska emme lopulta sille loputtomalle lumentulolle voisi mitään, saa minut hyvälle tuulelle. Olenko vähän outo?
Maapallolla tapahtuvat myrskyt ja luonnonilmiöt ovat vielä pientä siihen verrattuna, mitä maailmankaikkeuden mittakaavassa tapahtuu. Minulle kuitenkin siis riittää ihan nämä meidän omat lumimyräkät ja kesäiset ukkosmyrskyt. Mutta siis ilman niitä, olisi elämäni paljon tylsempää. Nyt on tämäkin talvi pelastettu.