Kävin moikkaamassa faijaa, kun se soitti, että on satamatorilla. En ollut nähnytkään sitä pariin kuukauteen. Se tosin oli Sveitsissä naisystävänsä luona ollut melko pitkään, jonka kanssa se nyt oli tullut tänne.
Istuskelin varttitunnin ja yritin keksiä jotain puheenaihetta. Huomasin, että ei mulla ole sen kanssa kyllä paljon mitään puhuttavaa. Ollut moneen vuoteen. Harmi sikäli. Vaikka toisaalta, ei kyllä jaksa sen kummemmin asiaa pohtia. Toivottavasti nyt edes on itse tyytyväinen elämäänsä. Mä en vain oikein jaksanut sitä, kun se kaulaili sen naisen kanssa siinä. Johtuu osittain kyllä siitä, että oma tilanne on mikä on. On se nyt helvetti, kun on jo kateellinen omalle faijalleen siitä, että joku meidän perheessä edes osaa luoda pysyviä ihmissuhteita. Tai no pysyviä, on kait ne hengailleet yhdessä jo melko pitkään. En tiedä kovin tarkkaan, ehkä vuoden päivät.
Tässä kun on vain yksi asia, mikä mua ottaa päähän. Ei se, että faijalla nyt olisi asiat reilassa, kivahan se on, varsinkin kun muistan aikoja kun se vakaasti harkitsi päiviensä päättämistä ja lähinnä dokasi kaikki päivät. Se päähän ottava asia kun on se, että ei mulla vain ole sen kanssa mitään yhteistä jos nyt ei ulkoisia piirteitä oteta huomioon. Tai ylipäätään mitään. Siis on jotenkin niin kumma fiilis. Luulisi, että omien vanhempien kanssa olisi jotain oikeaa puhuttavaa. Mä en ole moneen vuoteen keksinyt yhtään asiaa, mistä mä jaksaisin alkaa faijan kanssa puhumaan.
Olen varmasti joskus aiemminkin sanonut tästä aiheesta ja aikanaanhan avauduin ihan huolella kun mä kävin hakemassa sitä rautatieasemalta ja se oli kännipäissään unohtanut matkalaukun aseman pihalle ja itse oli kait painellut taksilla himaan vaikka oli mulle puolta tuntia aiemmin soittanut, että voisinko mä käydä hakemassa sen ja kello oli kuitenkin miltei puoliyö silloin. Nyt se on kait ollut selvinpäin melko pitkään ja hyvä toki niin. Mutta todellakin kun tässä nyt on vain se yksi asia. Musta vain tuntuu, ettei mulle ole sen äijän kanssa mitään sanomista, mistään, mihinkään. Outoa ja niin perin surullista. En tiedä, mua vaan vituttaa nyt ja osittain ihan muistakin syistä, mutta juuri tällaiset tilanteet sitten vain eskaloivat sitä tunnetta ja varsinkin kun ei ole mitään mitä syyttää eikä lyödä eikä potkia eikä edes vaikka sanoa pahasti. Perkele.