Yksi kuukausi ja seitsemän päivää. Viisi viikkoa ja kolme päivää. Kolmekymmentäkahdeksan vuorokautta.
Kaiken tämän angiinan jälkeisen vitutuksen ja muun ärsytyksen keskellä olen huomannut likipitäen joka ikinen päivä vain kelailevani sitä, että päivä päivältä reissu lähestyy.
Tänään itse asiassa ensimmäistä kertaa todella tajusin, että se reissu todellakin lähestyy, kun kävin piikittämässä itseäni viimeisen kerran terveyskeskuksella.
Hoitaja kysyi sitten minulta, että mitenhän ne malarialääkkeet? Sanoin, että pieni konsultaatio ei olisi pahitteeksi. Ja sen todettuani olikin hoitaja jo buukannut ajan ensi viikon keskiviikolle.
Ennen sitä meinasin mennä melkein helakan punaiseksi, kun neiti alkoi luettelemaan litaniaa siitä, miten sitten niitä kumeja pitää ostaa matkaan riittävästi etc. Oli nimittäin ihan nätti sisar hento valkoinen ja tällainen jurrikka sitä tietysti menee ihan lukkoon, kun aletaan puhumaan tuollaisia ilman minkään sortin varoittelua!
Onneksi heti siihen perään sitten luetteli kasan muitakin erinäisiä ”varotoimenpiteitä”, mitä pitää muistaa, kun lähtee keskelle kehitysmaata. Olin huojentunut. Tokaisin tietysti takaisin, että ei tarvitse huolehtia ja osaan kyllä käyttää järkeäni.
Viisi viikkoa ja kolme päivää. Sitä on jollain tapaa edes vaikea sanoin kuvailla, mikä innostus on joka kerta valloillaan, kun mietinkin tulevaa. Tietyllä tapaa olen ehkä asettanut jopa liikaa odotuksia, mutta toisaalta kuitenkaan en. Odotan nimittäin lähinnä vain ja ainoastaan sitä, että saan todella tuulettaa kuukauden verran päätäni ja ajatuksiani. Ja on vaikea kuvitella, että missä muualla se onnistuisi, jos ei tuolla.
Toisaalta ajatuksiakin tuon reissun on tarkoitus herättää, sehän on selvää. En minä muuten tahtoisi kahdeksi viikoksi Pohjois-Intiaan, kun voisi painella suoraan Keralaan ja Goalle makaamaan aurinkoon ja juomaan halpaa viinaa.
Kaikki muu on nyt reissun edestä tehty, paitsi ne malarialääkkeet on vielä hankkimatta, sekä kiireistä johtuen emme ole ehtineet vielä kaverini kanssa laittaa viisumihakemuksia postiin. Niiden lähtöpäivä on kuitenkin perjantaina, kun meillä molemmilla on pitkästä aikaa edes hetki vapaata yhtäaikaisesti. Hakemuksethan ovat jo valmiit, kuvineen kaikkineen, maksukuitit vain puuttuvat ja niiden liittäminen. Sen jälkeen vain ja ainoastaan odotellaan. Ja odotellaan ja odotellaan. Viisi viikkoa ja kolme päivää.
Ja siinä sivussa aina muistan, että on se joulukin tulossa. Se tietää itselleni yhtä näppärää tulonlähdettä, ei juurikaan muuta. Toivottavasti se tietäisi myöskin mukavaa aikaa mukavien ihmisten parissa, mutta sen näkee sitten lähempänä.
Ensi viikon keskiviikkona olen kyllä taatusti väsynyt mies, koska siihen asti nuo työpäivät venyvät välillä todella pitkiksi ja ehdin käytännössä vuorokauden sisällä vain ja ainoastaan käydä kotona nukkumassa, jotta voin taas mennä töihin. Tänään tulin kahdeksalta töistä ja menen huomenna kuuteen aamulla. Käyn kotona syömässä ja menen takaisin töihin ja pääsen ehkä jo kahdeksalta.
Toisaalta, odotus sujuu paljon joutuisammin, kun on tekemistä. Joulun odotus? No ei todellakaan!