Ulkona jyrisee ukkonen jo toista kertaa tämän päivän aikana. Aiemmin päivällä tuntui, että taivas repeää ja kuin salaman lailla, alkoi taivaalta myöskin tulla tuota niin tuttua elämän eliksiiriä. Televisiosta puskee taasen takuuvarmaa kesän tunnusmerkistöä, jalkapallon Euroopan mestaruuskisoja. Melko mitäänsanomaton ottelu, mutta jalkapallon arvokisoja kaikki tyynni.
Ilmatieteen laitos ei lupaa alkavalle viikolle suoranaisia hellekelejä, joten ihon tummentaminen jäänee tuleville ajoille, vaikka toki sään ”ennustaminen” onkin aina vähän herkkää puuhaa. Ensi viikonlopun kelejähän ei ole vielä edes siis ”tiedossa”. Toivotaan parasta. Siitä sitten onkin enää viikko juhannukseen, jonka siis vietän hyvässä seurassa Haminassa ja hyvän grilliruoan, saunan ja oluen sekä muiden virvoittavien alkoholijuomien parissa. Muuten sitten vielä kesän suunnitelmat ovatkin auki. Kesän seurakin on vielä auki, mutta lopulta se ei minua juuri nyt edes haittaa. Itse asiassa jotenkin tuo seurattomuus, kuten voisi asiaa termilläkin lanseerata, ei jotenkin nyt tunnu laisinkaan ahdistavalta, pikemminkin päinvastoin.
Olen pitkin kevättä ja kai tavallaan jo pitkin talveakin vain tavannut naisia, jotka minua ovat kiinnostaneet sekä myöskin vain luonut kontakteja sillä tasolla, jossa en ole vielä kaikkia edes henkilökohtaisesti tavannutkaan. Tarkoitus olisi toki kesän myötä tavatakin joitakin ihmisiä, mutta kaikki aikanaan. Tavallaan voisi ajatella niin, että kesä menee hukkaan, kun ei ole mitään romanssin poikasta. Mutta taasen tavallaan ei.
Koska lopulta olen, taas kerran, todennut itselleni, että oma vapauteni ja omien menojeni, omien aikataulujeni mukaan, täysin omin päin, on myöskin melko mielekästä. Se ei tarkoita sitä, ettenkö ottaisi vastaan ihmissuhdetta, jos sellainen olisi tullakseen ja kuten sanoin, noita ihmiskontakteja kyllä onkin. Mutta ne ovat kuitenkin vain kontakteja ja siis tietyllä tapaa täysin olemattomia juttuja niin kauan, kunnes jotain todella tapahtuu. Siksipä nyt vain keskityn ihan itseeni ja kesästä nauttimiseen ja treenaamiseen.
Ensi perjantaina olisi tarkoitus reilun viikon tauon jälkeen käydä taas lataamassa kuukaudeksi salikorttiin virtaa ja se on aika mielekäs asia. En oikein osaa edes selittää sitä, miten merkittäväksi asiaksi kuluneen talven aikana tuo salilla käynti onkaan elämäni kirjossa muodostunut. Olenhan toki vuosikaudet salilla käynyt, mutta tähän asti se on aina ollut melko kausittaista puuhaa. Nyt sitä kun voisi alkaa pikkuhiljaa pikemminkin kutsua elämäntavan muodostumiseksi. Ehkä se ei vielä ihan sitä ole, mutta melko lähellä sitä pistettä ollaan jo. Ja minä olen vain hyvin tyytyväinen. Painoni on nyt noin kahdeksan kiloa enemmän kuin tasan vuosi sitten. Alimmillaan paino kävi viime kesänä noin 10 kiloa alle nykyisen painon. Ja se todellakin on paljon se. Edelleenkään en laita paljoa painoarvoa sille vaa’an lukemalle, enkä peilikuvallenikaan, mutta silti, jotain konkretiaa sitä vain kaipaa tässä suhteessa ja siksipä minä tuota painolukemaa melko tiuhaan itselleni muistiin merkitsen.
Olen nimittäin ihan vakavasti puhuen käynyt myöskin talven mittaan oman pääni sisällä vakavan pohdinnan tästä seikasta, että mikä on realistinen suhtautumiseni omaan kehooni, näkemykseeni siitä ja myöskin siihen, millä tavoin näen itseni noin kokonaisuutena. Pohdinnan tulos oli se, että tiedostan itseäni ehkä nykyään paremmin kuin joskus ennen, mutta kuitenkin edelleen väitän kiven kovaan, että kuitenkaan suoranaista muutosta se tiedostaminen ei ole tehnyt minun itseni ja ympäristöni välille. Olen nimittäin vuosikausia aina pitänyt itseäni kaikin puolin hyvin tavanomaisena ihmisenä ja näin on edelleenkin. Tahdon ehdottomasti pidemmän päälle muokata omaa kehoani siihen suuntaan, jossa on enemmän lihasta ja ehkä suunnilleen saman verran rasvaa kuin nyt. Mutta aina kun puhutaan termeistä kuten lihas ja rasva, nousevat joidenkin ihmisten karvat pystyyn ja alkaa hirveä epäluulo ihmisen ajatusmaailmasta. Kuvitellaan, että kyseisen henkilön ajatukset pyörivät henkisten arvojen ulkopuolella. Miksi on näin?
En minä käy tuolla salilla kuin ihan oman itseni vuoksi ja miksi silloin minä olisin jotain muuta kuin olen aina ennenkin ollut? Ja miksi pitäisi ajatella, että olisin jotenkin pinnallisempi kuin joskus aiemmin? Treenaaminen ja oman kroppani seuraaminen ovat osa elämääni ja nimenomaan osa. Kuitenkin kun mielestäni ehdottomasti suurin osa omaa elämääni on henkinen kanttini ja arvomaailmani sekä muiden ihmisten arvomaailma ja niiden tutkailu. Toki pitää todeta, että mitään arvostelua en ole saanut konkreettisesti osalleni siitä seikasta, että salilla käymisestäni ja ajatuksistani asiaa kohtaan olen tänne kirjoittanut.
Mutta kukaan tuskin voi sanoa, etteikö tämän kaltaista mentaliteettia olisi kuitenkin yleisesti ihmisten ajatusmaailmoissa olemassa. Kai minä sitten vain jotenkin asetun liikaa puolustuskannalle, kun edes ihan itse omassa päässäni tätä asiaa pohdiskelen. Olisiko sitten kyse kuitenkin vain liian huonosta itsetunnosta? En nimittäin millään tapaa tunne omaa itsetuntoani huonoksi, joskus pikemminkin päinvastoin. No, oli miten oli, tulipahan todettua.
Ja lopuksi jos sitten toteaisin, että kun mainitsin tuosta arvomaailmastani, ajatuksistani ja muiden ajatuksista sekä myöskin kontakteistani eri ihmisiin, tapasin ihan taannoin tässä virtuaalimaailmassamme erään neidon. Oikein viehättävän oloinen nainen. Ehkä hän jollain tasolla kiinnitti huomionsa allekirjoittaneeseen valokuvien myötä, mutta seikka mikä sai minut erittäin iloiseksi oli todellakin se, että hän kertoi taannoin lukeneen blogimerkintöjäni ja pitäneen niistä.
Minua kyllä itseäni kiinnostaa se, miltä minä näytän, mutta minua ei lopulta paljoakaan kiinnosta se, ovatko muut siitä kiinnostuneita. Mutta se, mistä minä olen äärimmäisen kiinnostunut on se, mitä mieltä ihmiset ovat ajatuksistani. Tämä on ihan ilmainen vinkki jokaiselle naispuoliselle ihmiselle, joka on joskus miettinyt sanoa minulle jotain. Älkääkä nyt helvetissä kuvitelko, että minä todella kuvittelisin sellaisia olevan olemassa! No okei, ehkä sitten.