Mietin pitkään, että kirjoitanko tätä ollenkaan. Mua on tänään jollain tapaa vituttanut melko paljon joskin se on ehkä enemmänkin vain jonkinasteista raivonsekaista ärsyyntymistä. Sen syytä on hyvin vaikea selittää ja lopulta en sitä ihan täysin edes halua selittää vaikka pystyisinkin, koska se nyt ei vain aivan kuulu kaikille. Joku kuka minua hiukan tuntee, saattaisi ehkä käsittää jollain tapaa, mistä on kyse.
Olen pohtinut pienen ikäni sitä, että mikä on merkittävää, kun tutustuu ihmiseen tai voisi tämän nyt rajata ihan siihenkin, että mikä on merkittävää kun tapaan naisen. Merkittävää siinä mielessä, että jos toivon, että kyseisestä henkilöstä olisi itselleni mahdollisesti jotain muutakin kuin vain pelkkä keskustelukumppani. Elämänkumppani. Itseasiassa nyt olemassaolevan blogini miltei ensimmäisessä merkinnässä taitaa olla jotain viittausta myöskin tähän aiheeseen ja varmaan saattaisi olla joku merkintä jossain välissäkin, en muista.
Eilen kirjoitin siitä, että miten naisista meinataan tehdä miehiä ja ironisesti kait vähän itse miesten painostuksesta, mutta ei siitä nyt sen enempää. Olen myöskin vastikään kirjoittanut siitä, että miten ulkonäkökeskeisiä jotkut ihmiset ovat ja vaikka mitä. Mainitsin siinä kirjoituksessani, että ihmiset ovat kaksinaismoralisteja ja tekevät toisin kuin puhuvat. No okei, ei varmasti läheskään jokainen ihminen ole sellainen, mutta jotenkin joskus kait ne esiintulevat jutut vain luovat sellaisen käsityksen päässäni, että se on yleisempää kuin se ehkä lopulta onkaan. Joten saattaisin perua sanojani sen asian tiimoilta jonkin verran, mutta se ei ole nyt kovinkaan oleellista. Tai on, tavallaan.
Mitä minä tällä nyt oikein ajan takaa? En varmaankaan lopulta paljon mitään, mutta ehkä vain sitä, että mulla on nyt niin helvetin paska fiilis. Paska fiilis siitä, että minä hyvin tiedän sen, että minua pidetään varmasti ihan hyvänä ja arvostettavana ihmisenä, ihmisen toimesta siis. En nyt todellakaan tarkoittanut mitenkään yleisesti, koska tuskin edes olen. Tässä kun on se pointti, että oma tuntemukseni on niin vastaavanlainen sitä toista ihmistä kohtaan ja siltikin juuri nyt en voi tuntea juurikaan sympatiaa. Sympatiaa sitä asiaa kohtaan, mitä tämä toinen ihminen joutuu kokemaan. Se kait on turhautumista, ärsyyntymistä tiettyjä asenteita kohtaan.
Mä niin kovasti tahtoisin, nimittäin tuntea sympatiaa, mutta mä en kait ole siihen vain vielä valmis ja se myöskin tekee mut sitten surulliseksi. Itseasiassa en mä ole sittenkään todella edes vittuuntunut tai ärsyyntynyt tai raivostunut vaikka ehkä olinkin vielä kun tämän tekstin kirjoittamisenkin aloitin. Tavallaan tahtoisin olla, mutta en vaan voi. No, ehkä tämä koko ajatus menee vielä ohi, tai kyllä se meneekin, mutta mä en vain voi sanoin kuvailla sitä pettymyksen tunnetta, mikä vallitsee kun edes ajattelen sitä, miten jotkut asiat voisivat olla, koska mulle kyseinen ihminen todellakin ihmisenä on niin järjettömän hieno ja tulee sitä aina olemaankin. Se kun juuri nyt ei vain käytännössä yhtään lohduta, ei sitten tippaakaan.
Hyvää yötä.