Eilen oli kyllä hyvin erikoinen päivä. Mun eksä soitti mulle syystä jolla nyt ei ole merkitystä nyt pohtimani asian kannalta.
Alkuperäisen asian puimisen myötä sitten jauhettiin niitä näitä asioita ja kuuntelin melko paljon mitä hänelle oli sattunut ja tapahtunut sen jälkeen kun me ollaan viimeeksi nähty ja siitä on kait miltei neljä vuotta. En kovin tarkkaan edes muista. Aika vierähti ja huomasin puhelun päätyttyä, että luuri oli ollutkin korvalla himpun vajaat kolme tuntia. Informaatiopläjäys oli siis melkoinen.
Mä olen aina pitänyt selvänä juttuna sekä myöskin sanonut sitä, että entiset on entisiä ja sillä siisti. Näinhän tuo varmasti tulee olemaan jatkossakin, mutta tajusin myöhään illalla, että mulla oli lopulta melko vapautunut fiilis. Ihan kuin olisin saanut omassa pienessä päässäni päätökseen jotain sellaista, mikä on hinannut edestakaisin miltei päätöksessään aivan kuin pieni lapsi kiusaaa aikuista antamalla karkin, mutta juuri kun aikuinen saa otteen, vetääkin sen pois ja näyttää kieltä. Ja nyt siis ei ole kyse siitä, että joku olisi minua kiusannut vaan ihan itse olen itselleni sitä tehnyt. Mä tiedän, että mä kelaan liikaa vanhoja asioita, mutta vähän veikkaan, että sekin on tullut nyt päätökseensä.
Miten nyt sitten niin yht’äkkiä mukamas olisin osannut muuttaa ajatustapojani? En tiedä, mutta mulla on vain sellainen fiilis. Aikanaan kun kyseinen suhde päättyi, mä olin todella vihainen, mutta nyt puhelimessa puhuessani mä lähinnä tunsin suurta iloa siitä, että olen joskus saanut tuntea niinkin hienon ihmisen. En mä sille mitään vaan voinut, että meidän tiet meni niin ristiin kuin meni. Hittojako siitä itseään syyttämään.
Samalla kun kuuntelin ihmisen puhetta mä muistin aika nopeasti tietynlaisen tunnetilan, mikä vallitsi kyseisen ihmisen seurassa. En kovin tarkkaan tiedä, mitä se oli, mutta hyvin miellyttävä fiilis lehahti taas mieleen. Joskin myös sitten samalla kun ajattelin asiaa niin hyvin käsitin sen, että miksi asiat aikanan meni niin kuin ne meni ja tiet erosivat. Sen asian kun tiedostin, niin samalla aivan yht’äkkiä mä käsitin, että pitää vain osata antaa olla.
Mulle melko tiukkaan sävyyn tilitettiin sitä, mikä mussa ihmisenä mättää kun mä sanoin, että mä teen asioita niin ja näin. Miten mun pitäisi muuttaa ajatusmaailmaani, koska kyllähän ihmiset pystyvät muuttumaan ja olen mä muuttunutkin. Melko jännä juttu, miten paljon mä lopulta arvostan sen ihmisen mielipidettä. Olen muuttunut niistäkin päivistä kun me vielä tunnettiin. Tajusin, että oppinut olen melko paljon ihan elävästä elämästä ja ihmissuhteista ja ymmärsin, että jokainen suhde kyllä opettaa yleensä aina jotain. Ovat ihmiset kyllä niin erilaisia vaikka näyttäisivätkin päällisin puolin hyvin samankaltaisilta.
Jännä miten paljon ihmisen pitää ihan vapaaehtoisesti potkia itseään päähän, ennen kuin tajuaa, mistä lopulta tässä kaikessa on kysymys. Kysymys kun lopulta on vain anteeksiannosta.