Yhdysvalloissa oli toissapäivänä Suomenkin mediassa niin paljon hehkutettu ”supertiistai”. Uutiset jauhoivat kaikki samaa mantraa; Clinton vai Obama? Uutisoijien mielestä kyseinen juttu on äärimmäisen kiinnostava. Onko se kiinnostava myös tavalliselta suomalaiselta kysyttäessä, en osaa sanoa, mutta aiheesta kuitenkin jokaisella tuntuu olevan mielipide.
Eilen eräässä keskusteluketjussa, kysyttäessä sitä, että tuleeko Yhdysvaltojen seuraavaksi presidentiksi musta, nainen vai kristitty, vastasin, että mitäpä väliä, kun ei se meidän maailmanmenoomme kuitenkaan millään tavoin vaikuta. Melko nopeasti tuli kommenttia, että todellakin vaikuttaa. Esimerkiksi ihmisillä tuntuu olevan selkeä käsitys siitä, että öljyn ja sitä myöten polttoaineen hinta laskisi, jos demokraattien ehdokas voittaisi tulevat presidentinvaalit. Sota Irakissa kun loppuisi ja niin edelleen. Mutta, että saataisiin jotain tolkkua tähän koko aiheeseen, on syytä hieman tarkastella lähtökohtia.
Yhdysvalloissahan on kaksi valtapuoluetta, republikaanit ja demokraatit. Siellä on käytännössä kaksipuoluejärjestelmä, vaikka virallisesti siellä toki on puolueita paljonkin. Näiden valtapuolueiden välillä on kyllä selkeitä eroja. Republikaanien aatteessa ensisijaisesti korostetaan yksilönvastuuta ja -vapautta ja demokraatit ovat se vasemmistolaisempi puolue, joka ajaa enemmän sosiaalisia arvoja. Kuitenkin on ehdottomasti ymmärrettävä, että demokraatit eivät ole Yhdysvalloissa oikeasti mikään vasemmistolaispuolue, siinä on vain lievää solidaarisuuden vivahdetta mukana, joka siis tuosta toisesta valtapuolueesta tyystin puuttuu. Muita eroja puolueiden agendoissa on esim. ympäristö- ja talouspolitiikassa. Republikaanit ovat julkisesti ottaneet kannan, jossa todetaan, että ilmastonmuutos ei ole ihmisen aiheuttamaa, vaan on ainoastaan luonnollisen syklin eräs vaihe. Demokraatit ovat ottaneet puolueen ohjelmassaan kannan, jossa ihmisen vaikutus ilmastonmuutokseen myönnetään ja todetaan, että asiaan pitäisi suhtautua vakavasti. Talouspolitiikassa suurin ero on siinä, että republikaanit kannattavat talousteoriaa, jonka mukaan veroja laskemalla, saadaan suurempi verokertymä, koska talous kasvaa suhteessa enemmän, kuin mitä veroprosentti laskee. Bush on presidenttikaudellaan toteuttanut tätä politiikkaa paljonkin, ilmeisen huonoin tuloksin. Yhdysvaltojen talous on kyllä kasvanut vuosikaudet, mutta valtion verokertymä on kasvusta huolimatta pienentynyt. Maallahan on enemmän valtionvelkaa per capita, kuin Suomella ja jokainen suomalainen kait tietää, että sitä on maallamme vieläkin melkoisesti.
Demokraatit ovat siis Yhdysvalloissa pienituloisen kansalaisen kannalta parempi vaihtoehto ja pienituloisiahan siinä maassa on paljon. Varallisuus on jakautunut hyvin epätasaisesti ja mielestäni yksi melko hemaiseva termi on niin sanottu [I]the workin poor[/I], eli ihmiset, jotka tekevät kokopäivätyötä, mutta elävät silti köyhyysrajan alapuolella, koska lain mukainen minimipalkka ei yksinkertaisesti elätä. Tästä aiheestahan julkisuuteen ponnahtanut dokumentaristi Morgan Spurlock myöskin teki oman ohjelmansa. Tämähän on jossain tapauksissa ihan todellisuutta myöskin Suomessa, koska maassamme on olemassa toimenkuvia, joista saatava kuukausittainen ansio on jo liian pieni suhteessa elinkustannuksiin, varsinkin pk-seudulla, mutta se suuri ero maidemme välillä on siinä, että tapauksessa kuin tapauksessa tietty perusturva taataan kuitenkin ja myöskin terveydenhuolto on, ei ilmainen, mutta hyvin halpa. Niin halpa, että sellaisesta voi yhdysvaltalainen köyhän kansanosan edustaja vain haaveilla. No, tähänhän Republikaanit aina iskevät, eli siihen, että valtio ei kulje eteenpäin jos ei ole kannustimia ja siis niitä kannustimia ei ole, jos ihmiset saavat liikaa ilman omaa panostaan. Perustavanlaatuinen vasemmisto vastaan oikeisto – dilemma, enkä siihen nyt ota sen kummemmin kantaa, koska tahdoin puhua siitä, miksei mikään meidän kannaltamme muutu, valittiin Yhdysvaltojen presidentiksi kuka hyvänsä.
Koska siis Euroopassa ja meilläkin tuntuu olevan valloillaan sellainen käsitys, että republikaanit ovat absoluuttisen pahoja demoneja, jotka ajattelevat vain omaa napaansa ja piehtaroivat omassa vauraudessaan, konservatiivisuudessaan ja henkisessä dekadenssissaan ja demokraatit ovat JIM – jotain ihan muuta. Kuten totesin, näiden kahden puolueen agendoissa on suuria eroja, sisäpoliittisesti. Ulkopoliittisestikin niitä eroja on, mutta siltikin minusta vain tuntuu siltä, että ihmiset muualla maailmassa odottavat, kuin kuuta nousevaa, sitä hetkeä, kun G.W.Bush väistyy presidentin pallilta ja tilalle valitaan joko nainen tai musta mies, ja joka sitten tuo helpotuksen maailmaan. Tuoko se sitten sitä helpotusta? Ei. Demokraatit ovat liberaalimpia ja kyllä, heidän entinen varapresidenttinsäkin on nyt viimeisten vuosien aikana kiertänyt ympäri maailmaa – piipahtipa jopa Helsingissäkin – saarnaamassa ilmastonmuutoksesta karmaisevan videonsa kanssa niin kovalla mökällä, että rapsahtipa sille pätkälle Nobelin palkintokin. Demokraatit ajavat agendassaan energiapolitiikkaa, jolla he pyrkivät luomaan tilanteen, jossa Yhdysvallat on [I]vähemmän riippuvainen[/I] ulkomaisesta öljystä ja pyrkivät he jopa lisäämään uusiutuvia energiantuotantomuotojakin. Kuitenkin siitä on vielä pitkä matka Kioton sopimuksen ratifiointiin. Takuulla demokraateissakin on henkilöitä, jotka sen ratifioinnin tekisivät, mutta olen hyvin skeptinen asian toteutumisen suhteen.
Eilen argumentoitiin lyhykäisesti, että demokraattien voittaessa, rauhoittuu maailmanpoliittinen tilanne ja jopa Irakin sotakin voisi loppua ja sen myötä öljyn ja sen johdosta polttoaineiden maailmanmarkkinahinta laskisi ja täten se vaikuttaisi meidänkin elämäämme. Kerron näille ihmisille uutisen. Öljyn hinta ei koskaan enää tule alaspäin, heilui sillä presidentin pallilla kuka hyvänsä, tuosta se vain kohoaa. Se varmasti kohoaa niin kauan, kunnes se joku kaunis päivä loppuu kokonaan. Maailmantaloudellinen tilanne on sen kaltainen, että kehittyvät maat, Kiina ja Intia etunenässä, tulevat jatkossa syömään vain enemmän ja enemmän fossiilisia polttoaineita – varsinkin öljyä – ja niiden maiden talous kasvaa hurjalla tahdilla. Ironista toki on se seikka, että osittain tilanteen on Yhdysvallat itse luonut, siirtämällä omassa maassaan olleita tuotantolaitoksia näihin halvan työvoiman maihin, vaikka tietysti mukana talkoissa ovat olleet muutkin länsimaat, Suomikin. Mutta öljyn hinta ei putoa, ei sitten enää niin millään.
Sitten kun nämä seikat on käsitelty, niin yleensä aletaan argumentoimaan sillä seikalla, että nyt vallassa oleva presidentti on älykkyysosamäärältään simpanssin tasolla oleva vanhoillisuskovainen pistoolisankari Texasista, joka vielä uskoo, että Jumala on antanut hänelle tehtäväkseen tämän pestin. Argumentoidaan sitä, että kun pallille istahtaakin liberaali demokraatti, muuttuu kaikki. Pitänee muistaa se, että aikanaan ilman demokraattipuolueen hyväksyntää, ei Yhdysvallat olisi koskaan voinut tehdä invaasiota Irakiin ja myöskin demokraatit äänestivät lisarahoituksen myöntämisestä kyseiselle operaatiolle. Nyt kovasti puhutaan siitä, että jos vain jompikumpi noista, nainen tai musta mies, valitaan presidentiksi, loppuu se sotiminen. Voi olla, että loppuu, mutta tämänkin suhteen olen hieman skeptinen. Ja kyllä, linja takuulla muuttuu, mutta realismia soisin sovellettavan tähänkin seikkaan. Se, että demokraatit ilmoittavat agendallaan olevan sen seikan, että maasta pyritään tekemään vähemmän ulkomaisen öljyn varassa oleva, ei toki tarkoita sitä, että se olisi täysin energiaitsenäinen. Tällä menolla se sitä tuskin tulee olemaan ikinä ja niin kauan kun niin on, on maan väkisinkin vaikutettava asioihin maailmalla, jollain tasolla.
Mitä pyrin sanomaan, on se, että näiden kahden valtapuolueen poliittisissa agendoissa on suuria eroja, mutta ne suurimmat erot todellakin ovat sisäpolitiikassa. En tietenkään väitä, etteivätkö demokraatit ajaisi kevyempää ulkopoliittista linjaa, mutta suurta näkyvää eroa siinä ei kuitenkaan ole. Kyllä jokaisen maan poliitikot kuitenkin ensikädessä ajattelevat ensin omaa etuaan, niinhän se pitääkin olla, muuten ajaudutaan todella väärälle linjalle, vaikka solidaarisuutta ihan maailmanlaajuisestikin kannatan. Kunhan vain peräänkuulutin sitä realismia.
Aikanaan, kun olin lukiossa, oli koulussamme eräs amerikkalainen vaihto-oppilas ja hänen kanssa paljon puhuttuani, kerran kysyin, että voisiko Yhdysvaltoihin koskaan tulla mustaa presidenttiä. Hän perin yksioikoisesti sanoi, että ei. Kymmenen vuotta myöhemmin, tuon keskustelun jälkeen, saan nähdä, oliko hän väärässä. Ja älkää ymmärtäkö väärin, itsekin sinänsä ihan mielenkiinnolla seuraan kyllä sitä, mitä tulee tapahtumaan. Koska vaikka näkyvät muutokset muutoin olisivatkin meidän elämäämme mitättömiä, olisi se toki hienoa, jos tuollekin ”maailman mahtavimman miehen” paikalle tuliskin musta mies, tai peräti nainen? No, aika näyttää.